Kun uusimmat kuvaukset viime kuussa kertoivat lääkityksen toimivan, sain jatkoaikaa elämälleni.

En ole kuitenkaan osannut täysillä iloita aiheesta, tai oikeastaan ilo on ollut siellä jossain muiden huolien ja murheiden joukossa, hukkuen kaikkeen arkiseen säätämiseen ja pienempiin ongelmiin.

Koska elämässä on tilaa muullekin kuin kuolemanpelolle, olen jälleen huomannut olevani kateellinen tuntemattomille ihmisille. Aiemmin, kun järkytys syövästä oli pahimmin päällä, kuljin kaupungilla ja olin liikennevaloissakin seisoessa kateellinen vastapäisille ihmisille heidän mahdollisuudestaan elää ja olla.

Viime aikojen kateellisuus on ollut erilaista, pienempää, mutta se nostaa pintaan silti sellaisen surun sekaisen kaihoisuuden.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen kateellinen ihmisille kyykistymisestä, koukkuun laitetun jalan varaan istumisesta, vapaasta liikkumisesta.

Syöpäleikkauksen myötä oikea jalkani ei ole vieläkään kunnolla parantunut. Turvotusta on vielä, eikä muutama vahingoittunut hermo varmaan ikinä parane ennalleen. Turvotus estää kunnolla kyykkyyn menemisen ja monipuolisen liikkumisen, ja koska olen varonut jalan vahingoittamista jo vuoden verran, on myös terveen jalkani polvi reistaillut, eikä sekään oikein voi koukussa ottaa painoa vastaan.

Huomasin yhtäkkiä muutamia päiviä sitten, että kateellisuus nousee aktiivisesti mieleen varsinkin televisiota katsoessa. En voi istahtaa sohvan nurkkaan normaalisti tukijalan avulla, vaan menen viallisten jalkojeni takia pylly edellä istumaan ja käsieni avulla itseni oikeaan asentoon raahaten. Varmastikin, koska oma liikkuminen on osittain hankalaa, on kateellisuus jo valmiiksi. siinä mielen nurkan takana, ja kun televisioruudussa joku hahmo menee istumaan polvien varaan tai kyykistyy puhumaan pienelle lapselle, ajattelen, etten voi ikinä varmaan tehdä noinkaan.

Onhan tämä ihan naurettavan pieni huoli tässä elämäni mittakaavassa, mutta juuri nyt se tuntuu ihan sydämessä asti.