Blogi, terapeutti, aviomies, äiti, läheiset, ystävät…

Minulta kysytään usein omaa jaksamistani ja varmistellaan, että onhan minulla joku, jolle puhua aiheesta.

Alussa varsinkin, alkuperäisen diagnoosin ja kesän levinneisyysuutisen jälkeen, aiheesta puhuttiin paljon. Perustin blogin, juttelin perheterapeutin kanssa, purin asioita mieheni kanssa, kävin käytännön juttuja läpi läheisten kanssa. Nyt sairastamisessani on päästy sellaiseen suvantovaiheeseen, että syöpä ei ole ensimmäinen asia, mistä kanssani puhutaan, eikä se todellakaan ole ensimmäinen ja ainoa asia minunkaan mielessäni.

Tosiasia kuitenkin on, että syövän kanssa on aina yksin.

Olen vähän huono avautumaan, ja asiasta jutteleminen taantuu kohdallani todella usein enemmän pinnalliseksi selostamiseksi, mikä tyydyttää kyllä ihmisten kyselyt jaksamisestani mutta ei varsinaisesti auta minua paljoa. Toki on hyvä puhua syövästä arkipäiväisesti, sillä pelottavuudestaan huolimatta sitä se juuri minulle on, arkipäivää, mutta sellaista sielua auki repivää keskustelua en syövästäni ole juurikaan käynyt.

Mieheni kanssa olen päässyt tavallaan syvimmälle, mikä on täysin ymmärrettävää. Hän on paras ystäväni, joka myös tuntee minut parhaiten ja jota syöpäni eniten myös käytännössä koskettaa. Olemme puhuneet peloistamme, itkeneet yhdessä ja olleet kiitollisia kaikista uusista päivistä toistemme kanssa.

Sairastavalle lapsiperheelle tarjottavalle terapeutille olen pystynyt puhumaan yllättävän hyvin, ja varsinkin puhelimessa olen pystynyt avautumaan peloistani ja huolistani varsinkin mieheni jaksamisen suhteen.

Ja useinhan se riittääkin, se puhuminen. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, syvällistä. Joskus riittää se, että vain kertoo omasta arjesta ja sen haasteista, ja silloin niiden huolista voi päästää taas hetkeksi irti.

En kuitenkaan muiden ihmisten kanssa ole osannut kovin syvällisesti puhua syövän aiheuttamista peloista.

Kesällä vanha lukioaikainen kaveriporukkani tuli minua Turkuun tapaamaan, sillä levinneisyystiedon jälkeen oli todella epäselvää, elänkö edes paria kuukautta. Silloin, aurinkolasien taakse kätkeytyneenä, helteisenä päivänä puistossa, kerroin tunteistani avoimesti, eikä kenellekään olleet kyyneleet kaukana.

En silti surkuttele sitä, että miksen juttele monien ihmisten kanssa syövästäni syvällisesti. Avoimesti kyllä, ja monesti se riittää.

En ole ikinä ollut hirveän avoin, ja tätä pinnallistakin avoimuutta aiheesta olen tosissani joutunut opettelemaan.

Kun syöpädiagnoosin sain reilu vuosi sitten, sanoin heti miehelleni, että kerrotaan kaikille, ei aleta mitään peittelemään, koska rankkaa tulee olemaan muutenkin. Kun kesällä tieto syövän leviämisestä tuli, alkujärkytyksestä toivuttuani halusin heti perustaa tämän blogin ja purkaa tänne tuntojani.

Ehkä pelkäsin, että ilman edes jonkin tason avoimuutta käpertyisin täysin kuoreeni ja syövän lisäksi masentuisin pahasti.

Tämä harjoittamani taktiikka on toiminut kohdallani mielestäni suhteellisen hyvin, ja huonoista päivistä huolimatta olen jaksanut aika mukavasti. Viime viikkoina on ollut vähän raskaampaa henkisesti, mutta kyllä tämä taas tästä. Huonomminkin voisi olla, myös fyysisesti.

Järkeilen asioita aika paljon päässäni, ja usein myös sysään liian masentavat ajatukset jonnekin takaraivooni. Käsittelen niitä pelottavia ajatuksia sitten, jos on pakko, muuten pärjään ilmankin. Ehkä jonkun mielestä tämä ei ole aivan terveellistä, mutta olen toistaiseksi ainakin ihan järjissäni.

Elän mieluiten elämääni, en syöpääni.