Uupumus hiipii puseroon

Mä olen niin väsynyt.

Jopa tämän postauksen kirjoittaminen meinaa tökkiä, koska ajatus ei vain kulje.

Muutama päivä sitten, väsymyksen ollessa pahimmillaan, nukahtelin lauseiden välissä, kun luin pojalle satukirjaa nojatuolissa.

Viimeiset pari viikkoa on ollut aika rankkoja, sillä poika oli pitkään kipeä, minä olin/olen vähän kipeä, ja aina jollakin meistä on ollut myös pakollisia menoja. Kynttilää on tullut poltettua molemmista päistä, vaikka ihan perus lapsiperhekauraa tämä onkin.

Viimeistään nyt olen huomannut sen, että sairaslomani on ihan tarpeeseen annettu. En meinaa jaksaa toimia, kun pariin viikkoon en saanut levätä päivien aikana. Eikä yksi lepopäivä silloin tällöin auta, vaan kyllä sitä lepoa tarvitsee jatkuvasti.

Onneksi meillä on mieheni kanssa hyvä suhde ja osaamme puhua asioista. Hän ymmärtää väsymykseni, ja minä ymmärrän hänen kuviot ja ajatukset. Aina ei vain suju elämä täydellisesti, ja jompi kumpi joutuu joustamaan. Yritämme sentään joustaa vuorotellen.

Väsymys on ollut sitä luokkaa, että vähän pelottaa sen lipuvan uupumuksen puolelle, ja sen takia yritän asiasta nyt puhua ja toitottaa, jotta itsekin ottaisin sen tosissani. Muistan syksyllä minulla olleen samanlainen olo, kun stressi ja pelko oli pahimmillaan.

Tajusin myös, että nyt minun täytyy oikeasti ottaa vastaan tarjottua apua. Olen oikeutettu kotipalvelun palveluihin, olen ollut lääkehoidon aloittamisesta asti, mutta olen jotenkin lykännyt sitä, koska ihan hyvinhän tämä arki tässä kaiken keskellä pyörii. Nyt ehkä täytyy myöntää, että vaikka meillä kaikilla on vaatteet päällä, ruokaa masuissa ja päällisin puolin kaikki normaalin näköisesti, voisi ylimääräisille käsille olla tarvetta.

Väsymystä pitäisi hoitaa stressin vähentämisellä, mihin kotipalvelukin osittain tähtää, mutta vähän toki huolettaa jossain takaraivon perukoilla, että voisiko tämä väsymys johtua jostain lääkitykseen liittyvästä jutusta, kilpirauhasesta, diabeteksesta jne. Onneksi minusta otetaan vino pino verikokeita kolmen viikon välein, ja niissä oli juuri tällä viikolla kaikki kunnossa, joten uskoisin kyseessä olevan ihan väsymys elämän rankkuuden takia.

Sitä on vaan niin tottunut toistelemaan itselle ja muille, että ihan hyvinhän tässä menee, kun jaksan olla aika normaalisti.

Nyt on aika myöntää, että kyllä vähän väsyttää.

 

 

 

 

 

Kommentit (2)
  1. Kovasti tsemppiä <3

  2. Voisko olla myös klassista, että jos nyt uskaltaa vähän hengähtää syövän suhteen(?) ja elää arkea niin sitten sitä myös väsyy kun ei olekaan ihan pakko-pakko jaksaa? Hienoa, että olet uskaltautunut avun piiriin, kannattaa ottaa vastaan kaikki mitä annetaan!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *