Vaikeinta kaikessa on ajatteleminen

Kysymyksien ja ihmettelyn määrä on välillä ihan järjetöntä tässä uudessa elämässäni sairaalan arjessa. On vaikeaa pystyä selittämään toisille, mitä kaikkea omissa aivoissa liikkuu päivien aikana tai mihin kaikkeen joutuu aivot taipumaan niissä hetkissä, kun vain haluaisi olla ja elää niitä potentiaalisesti viimeisiä hetkiä.

En minä haluaisi joutua miettimään aina toisten tunteita. En haluaisi olla se salaa empaattinen tyyppi, joka saa paskaa niskaan pikkumaisuudesta, kun kuitenkin käytän järjettömän määrän hereilläoloajastani miettiessäni toisten tunteina ja miten voisin parhaiten olla loukkaamatta niitä tärkeinä pitämiäni toisten tunteita. En vaan aina jaksaisi saada syytöksiä negatiivisuudesta kun yritän vain olla positiivinen toisille.

En haluaisi joutua miettimään, paljonko sitä elinaikaa on jäljellä, paljonko hyviä päiviä on jäljellä, paljonko jäljellä on sekuntteja, minuutteja, tunteja. En haluaisi joutua miettimään, miten kohtaan loppuni. Onko kohtaloni kenties kuolla tietoisena kaikesta mutta kykenemättömänä liikkumaan? Vai saanko kohdata loppuni armollisesti nukutettuna, tiedostamattomana lopun karuudesta, antaen rauhan itseni lisäksi läheisilleni?

En minä mielelläni miettisi, mitä tämä tilanteeni tekee ihmissuhteille elämässäni. En haluaisi miettiä, miten tämä muuttaa parisuhdetta mieheni kanssa, koska pelkään, että sydämeni särkyisi ajatellessani niitä muutoksia, mitä tämä väkisinkin tuo avioliitolle ja sen perustana oleville asioille. En myöskään haluaisi miettiä, miten läheiseni kärsivät ja venyvät pahimmillaan äärirajoille yrittäessään olla mukana parhaansa mukaan vielä kun voivat.

En haluaisi joutua miettimään, miksi juuri minä ja minun läheiseni asetetaan tähän mahdottomaan tilanteeseen, jossa kaikkien pitäisi olla täysillä tilanteessani mukana mutta samaan aikaan myös elää omaa elämäänsä ja omaa arkeansa. Minua harmittaa, että läheisteni elämä menee sekaisin tilanteeni takia. Että töistä pitää olla pois, ja että pitää miettiä tarkkaan, kuinka vakava tilanne on, pitääkö kaikki mahdollinen aika yrittää viettää kanssani, vai uskaltaako välillä hetken hengähtää ja olla tulematta paikalle kaikkina mahdollinan vapaahetkinä. Mahdotonta sen arvottaminen on.

Joudun miettimään asioita, mutta en haluaisi.

Olisi paljon kivempaa vain katsoa Downton Abbeyn uusintoja kaiket päivät, mutta niitä julkaistaan vain yksi päivässä. Vaikka kotona olisi kyllä jaksot myös DVD:llä. Jotain levollista siinä sarjassa minulle on.

Olisi paljon kivempaa myös vain syödä herkkuja, joita minulle kannetaan selkä vääränä. Keskittyä raparperipiirakkaan, artesaanijäätelöön, suklaapatukoihin, sipseihin ja kolmioleipiin. Koska siinä elämä on.

Kivempaa olisi myös vain kirjoittaa kun siltä tuntuu, purkaa omia tuntoja koneelle. Laittaa sanoja ajatuksiksi. Mutta sekin pelottaa. Ettei ehdi saada mitään valmiiksi, ettei ehdi kirjoittaa valmiiksi, vaikka se onkin puoli juhlaa.

Haluaisin vain olla ja elää, kun vielä voin. Rullata tuolilla osaston kauniille parvekkeelle, katsella maisemia, lukea lehteä, unohtaa kaikki kauheus hetkeksi.

En haluaisi joutua itse syöpään kuolemisen lisäksi joutua miettimään jalkojen järjetöntä turvotusta ja sen tuomaa stressiä. En haluaisi joutua miettimään myöskään päivittäisiä hoitotoimenpiteitä ja niiden onnistumisia, nostamisia ja selkään sattumisia, väsymistä, aikatauluttamista, enkä varsinkaan omien asioiden ajamista.

En haluaisi, mutta on vain pakko.

Kommentit (36)
  1. Kiitos näistä rohkean avoimista kirjoituksista. Luin kaikki kirjoitukset kerralla ja ne antoivat paljon ajattelemisen aihetta. ❤️

  2. Hei Maria, kirjoitat avoimesti, rohkeasti ja niin taitavasti ja koskettavasti, että tunteet nousevat pintaan. Kiitos sinulle, että jaksat pitää blogia ja voimia ja toivottavasti vielä paljon myös hyviä hetkiä sinulle ja läheisillesi.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *