Päätin, etten pelkää, ja kävelin pimeään.

Valaistulta lenkkipolulta oli vain yksi askel pehmeään, hämärään metsään. Mätäs jousti jalkojeni alla, mäntyjen latvat heilahtelivat tummaa taivasta vasten. Melkein heti huomasin, että metsä ei ollutkaan kovin pimeä, eikä kovin pelottava. Silmät tottuivat, ja tajusinkin olevani suojassa: minä näin lenkkipolulla hölkkäävät ihmiset kuin tarjottimella. He eivät huomanneet minua. Sain olla hiljaisessa turvassa.

Metsä, joka oli kävelytieltä katsoen tuntunut olevan sivuroolissa, pelkkä ryteikkö, avautuikin laajana ja lempeänä. Välillä pimeänä ja pelottavanakin – mutta aivan yhtä todellisena kuin valaistu polku. Mitä kauemmin tallailin mättäillä, sitä keinotekoisemmalta, lähes epätodelliselta kävelytie alkoi vaikuttaa metsään verrattuna. Suuri ja tosi metsä, sen kaikki kasvit ympärilläni; valaistu, kova polku vain säälittävän kapea valojuova sen keskellä. Hämärästä ryteiköstä oli yhä vaikeampi ottaa askel takaisin, näyttäytyä polulla.

Mutta metsä on täälläpäin, tällaisena aikana hyvin yksinäinen paikka. Varsin pian palasin tielle. Palasin siihen mihin olen tottunut, sinne missä kaikki muutkin ovat. Etsin ihmisiä. Valopiiri nielaisi minut, metsä sulkeutui.

Siellähän me kaikki kuljemme, valaistulla, kovalla polulla. Vain silmistä tunnistaa joskus jonkun toisen, joka on joskus astunut harhaan, poikennut polulta. Ja joskus, ehkä vain kerran elämässä, tapaa metsässä toisen, joka on juuri sinä hetkenä halunnut valita juuri saman polun, ja sattuu kävelemään vastaan. Sellainen kohtaaminen on metsässä helppo ja tosi, mutta voi valaistulla polulla aiheuttaa paljonkin hämminkiä.

Pimeän ja hämärän, mustan ja valkoisen, kaikkien harmaan sävyjen, vuodenaika on alkamassa. Etsikää valoa, mutta älkää pelätkö pimeää.

Kuva: Taiteilijaelämää-blogi