Lapset pitää saaha turvaa
Lapset pitää saaha turvaa
Kävin Tiutisen mattolaiturilla kuuraamassa pari mattoa, ja puhdasta tuli! Edelleen osa matoistani on oman mummoni aikanaan kutomia, tiukkaan lyötyjä Tiutisen kutomon tai oman porstuan kangaspuissa. Lapsuuteni saaressa räsymatot on perinteisesti kuurattu (Kotkassa tuotetulla) Enson mäntysuovalla ja huuhdottu merivedessä.
Elämän monenväriseen riepumattoon kuuluu myös tummia raitoja… Aika ja aurinko haalentavat tummia värejä, mutta joitakin asioita me tiutislaisten lapset vielä tiedämme ja muistamme. Niitä on raskas kertoa, mutta oma historiansa pitäisi jokaisen osata. Kansakunnan muisti ei saa olla niin lyhyt, etteivät tapahtuneet tosiasiat vaikuttaisi ratkaisuihimme jaettaessa hyvinvointia maailmalla ja kotimaassa.
Omat Tiutisesta kotoisin olevat vanhempani olivat sotien (1939 – 1945) aikaan lapsia. (Isäni oli syntynyt -36 ja äitini -37.) Pommikoneiden äänet ja kellariin suojautuminen tulivat tutuiksi kummallekin. Kun Tiutinen elokuussa 1943 paloi, istui silloin viisivuotias äitini vuotta nuoremman naapurin pojan kanssa rantakivellä ihmettelemässä yhä lähemmäs kurottavaa tulimerta. Selän takana pommeja putoili Ruotsinsalmeen nostatten valtavia hohtavia vesipatsaita, joita äitini muistaa ihailleensa. Molempien kodit paloivat. Siitä pojan äiti heidät löysi, poimi veneeseen ja vei soutamalla turvaan läheiseen saareen.
Lentokoneista pudotetut fosforilevyt sytyttivät kaiken, mikä tielle osui. Fosvoria ei voi sammuttaa vedellä, se pitää tukahduttaa esimerkiksi hiekalla. Tiutisen pommitus alkoi elokuisena yönä ja tulipalojen jälkisammutukset kestivät päiväkausia. Palossa kuoli vain yksi ihminen, kun fosforilevy putosi katon läpi suoraan sänkyyn. Maahan osuessaan fosforilevyt räjähtivät kappaleiksi, roiskuivat ympärilleen ja roiskeet sytyttivät kaiken, mihin osuivat: Laatikkotehtaan alueen, varastot, kuurit, lautatarhat (nyk. Huvilaniemi), saarelaisten kodit, kanalat, sikalat. Ihmiset yrittivät epätoivoisesti kaapia ulkoseinistä palavaa fosforia, heittää liekkeihin hiekkaa, mutta sammutusväkeä ei ollut tarpeeksi ja pommeja tuli lisää…
Palon jälkeen kodittomiksi jääneiden saarelaisten oli löydettävä paikka, jossa asua ja ihmiset pyrkivät auttamaan toisiaan. Saarella ”toisten nurkissa” oleminen pelasti taivasalta, muttei monellakaan ollut tyhjiä huoneita. Useissa taloissa oli asunut kolmekin sukupolvea yhtaikaa, eikä ylimääräistä tilaa ollut. Äitini oli äitinsä kanssa asunut yhtä huonetta hyyryläisenä (vuokral.) tällä samalla tontilla, jossa tätä tekstiä kirjoitan. Ennen paloa Tiutinen oli ollut Euroopan tiheimmin asuttu saari.
Useat soutivat lähisaariin, senaikaiset teltat toimivat suojana, kunnes saatiin asuntoasioita kuntoon. Monta perhettä matkasi Tavastilaan, maalle evakkoon. Äidinäitini jäi Tiutiseen, tytär (äitini) evakuioitiin Lapualle suureen maalaistaloon. Äitini kertoo viihtyneensä vieraassa paikassa erinomaisesti ja olleensa onnellinen, mutta hänen äitinsä ei kestänyt eroa lapsestaan, vaan haki tämän seuraavana kesänä takaisin Tiutiseen. Syksyllä -44 äitini aloitti koulun.
Tämä meidänkin tontti rakennuksineen paloi. Talon nuoret miehet olivat sodassa ja heidän äitinsä lähti Kuhmoisiin, josta oli kotoisin. Rauhan tultua seurasivat pojat äitiään. Kuhmoisissa pojista nuorempi (s.1917) tapasi tulevan vaimonsa. Heidän palatessa Tiutiseen oli matkassa myös pieni tyttövauva. Oli vuosi 1946. Poikavauva perheeseen syntyi 1950, keskelle kiivainta Tiutisen uudisrakennusvaihetta. Tästä vauvasta varttui sitten aikanaan lasteni isä.
Tiutisen maton sysimusta leveä kaista on 70 vuotta vaikuttanut saarelaisten ajatteluun. Joidenkin mielestä olisi jo ehkä aika unohtaa sota?