Karttakeppi
Äitini kertoi Tiutisen Kansakoulussa olleen sotien jälkeen jäpti kuri. Vilkkaat lapset (mm. äitini oman kertomansa mukaan) jäivät helposti ja usein arestiin (nyk. jälki-istunto). 1940-luvulla arestissa isoja oppilaita seisotettiin kädet ojennettuina vaakasuoraan sivulle, pienet laitettiin nurkaan. Karttakepistä tuli sormille, jos vaikka kirjoitus ei sujunut opettajan haluamaan tahtiin. Opettajat olivat sodan kokeneita, eikä heillä välttämättä ollut jaksamista ja taitoa ottaa lasten tarpeita huomioon. Mutta lukemaan ja laskemaan opittiin silloinkin.
Vielä 1950-luvulla opettaja saattoi ihan laillisesti ojentaa kuritonta oppilastaan lyömällä karttakepillä, tukistamalla hiuksista tai antamalla luunappeja päähän. Mieheni muistelee Tiutisen Kansakoulun opettajaa, joka osasi antaa oppilaan päälaelle varsin nasakan neljän luunapin sarjan suoristamalla sormensa nyrkistä vuoron perään peukaloa vasten.
1960-luvulla ei karttakeppi enää heilunut rangaistusvälineenä, kuten vanhempieni tai mieheni lapsuudessa. Mutta aresti oli edelleen käytetty rangaistusmuoto – ja kasvatusmetodina huutaminen. Käsittämätöntä, kuinka meitä yritettiin kasvattaa huutamalla. Huutamisen tarkoitus lienee ollut pelon lietsonta, pelkäävää lasta on helpompi hallita. Tottahan nykykoulussakin opettaja korottaa äänensä, jos oppilasryhmässä joku koko ajan tahallaan häiritsee opetusta ja toisten oppimista, mutta lapsuudessani jotkut opettajat suorastaan kiljuivat.
Kahta ensimmäistä opettajaani muistelen erityisellä lämmöllä. Nyt, kirjoittaessani kansakouluajasta, huomaan välillä toimineeni samoin, kuin he aikanaan. Mallioppimista siis. Vietin Tiutisen koulussa neljä lukuvuotta, joista yhdistetystä eka-tokaluokan tapahtumista minulla on todella vähän muistikuvia, paitsi seuraava: Vuotta nuorempi pikkuveljeni aloitti koulun seuraavana vuonna. Olimme siis kumpikin samassa yhdistetyssä alkuopetusluokassa. Siinäpä sain loistoidean: Tiutisen koulun joulujuhlassa (vai oliko se kevätjuhla?) lauloimme duettona mummolassa oppimamme lastenlaulun ”1) Ololonkos teleleillä nililiinkuin meleleillä kililissan pololoikia pululussissa? 2) Ololonhan meleleillä nililiinkuin teleleillä kililissan pololoikia pululussissa. 1) kysymys uudestaan ja vielä 3) Eleleleihän meleleillä nililiinkuin teleleillä kililissan pololoikia pululussissa.” Taisi nuorimies kantaa siskolle kaunaa vuosikausia.
3.-4.-luokalta muistikuvia on enemmän. Kaunokirjoitusvälineet: mustepullo, johon kastettiin irtoterällä varustettu mustekynä, joka puolestaan pyyhittiin välillä puhtaaksi pyöreistä kangastilkuista napilla yhdistettyyn pyyhkimeen, joka oli ihan itse tehty käsityötunnilla.
Opettajamme oli lempeä nainen, joka käsityötunnilla otti vaikka syliin näyttääkseen kädestä pitäen langan pujottamisen neulansilmään, tai neuvoakseen, kuinka neulotaan nurjaa ja oikeaa. Hän myös jaksoi etsiä lisätehtäviä nopeille ja kannusti pyrkimään oppikouluun. Muistan hänen antaneen minulle tomaatteja evääksi Tyttölyseon pääsykokeisiin. Ja muistan myös hänen sanansa äidilleni (minulta muka salaa): ”On se vaan niin itsepäinen, mutta kyllä elämä tasoittaa.” Päätin silloin, ettei tasoita, mutta –. Olipa viisas nainen!
Opettajalla oli koivupuinen, lakattu karttakeppi, mutta omana kansakouluaikanani sitä ei käytetty rankaisu- vaan opetusvälineenä. Viittaaminen oli ahkeraa, kun kukin oppilas pääsi vuorollaan näyttämään kartalta vaikkapa Suomen rajat, joet ja suurimmat järvet. Karttakeppi otetaan vastaan kuin sakset, näytetään kartalta haluttu kohde, käännytään kohti luokkaa ja sanotaan näytetyn alueen nimi ääneen. Ja karttakeppi ojennetaan seuraavalle kuin sakset (terä(vä pää) itseen päin. Näin teemme myös omassa luokassani, koska oppilaat niin haluavat. Oma lakattu karttakeppini löytyi koulun rojupuukasasta. Teleskooppikapine tai laserosoitin eivät ole mitään sen rinnalla.