Aikuisii pitää tervehtii!

Rannas ei saa huutaa!

Mielestäni viileät, hämärät illat ovat kesässä parasta. Kävin äsken iltalenkillä ympäri kotisaarta muistellen lapsuuteni rantaleikkejä. Pienenä leikimme ”Pikkeskillä”, joksi olimme nimenneet pienen, viettävän rantakallion eteläisen mattolaiturin vieressä. Pojat uittivat laivoja tai pyydystivät maimosia pulloon. Piituista he tekivät mastolaivoja, kiinnittivät piikkikalan selkäevään kaislan ja päästivät kalan vapaaksi.

Tytöt leikkivät Pikkeskillä nukeilla, ja pesivät niiden vaatteita. Ja ainahan rannassa uitiin. Uimaan me lapset opettelimme joko keskenämme tai osallistumalla saaressa järjestettävään uimakouluun. Merta ei pitänyt pelätä, mutta pienenä ei rantaan saanut koskaan mennä yksin. eikä siellä turhan päiten saanut kirkua ja huutaa. Muutenhan jonkun olisi luultu olevan todellisessa hädässä ja vaarassa hukkua. Sääntö oli ehdoton.

Kaikkia koskeviin sääntöihin lukeutui myös tervehtimispakko: Vastaantuleville aikuisille piti sanoa päivää. Piste. Lasten hyvätapaisuus mitattiin juuri sillä, sanoivatko nämä päivää, vaiko eivät. Ja jos eivät sanoneet, meni asiasta aivan varmasti tieto vanhemmille.

Valehteleminen oli sallittua ainoastaan saaren muutamalle hyväntahtoiselle papalle, jotka saivat aivan rauhassa lasketella mitä tahansa palturia – ja lapset kuuntelivat uskoen joka sanan, aikuiset olivat uskovinaan. Muutenhan hyvien juttujen kertoja olisi lopettanut tarinoinnin.

Lapsuuteni Tiutisessa kaikki aikuiset tunsivat toisensa ja tiesivät toistensa lapset. Lapsille aikuiset olivat pääosin ystävällisiä, vaikka saattoivatkin riidellä keskenään esimerkiksi puoluepolitiikasta. Merituuli oli varmaankin hionut terävimmät särmät pois, eivätkä kenenkään tarpeet olleet muiden omia tärkeämmät. Oltiin samassa veneessä.

Tiutislaiset luottivat toisiinsa, ovia ei lukittu, eikä ovikelloja ollut. Jos kotoa pois lähtiessä laittoi oven lukkoon, niin ainakin avain oli selkeästi näkyvillä ovenpielessä.