Kalajuttuja

Merivesi on edelleen ollut turhan kylmää herkälle hipiälleni, mutta rannassa tuulee viilentävästi aina sen verran, ettei uimiseen ole ollut pakottavaa tarvettakaan. Riemuksemme saamme kuitenkin vielä kokea kuumia loppukesän päiviä ja ihania, tarpeeksi viileitä öitä. Aamuisin kaste pihalla on niin kylmää, että varmasti herää, kun juoksee paljasjaloin hakemaan sanomalehden tontinkulman postilaatikosta.

 

Olen taas muutaman viikon ajan pantannut ruohon leikkaamista (syynä kuumuus), joten saan kahlata pihallamme aamukasteisessa, ylipitkässä, tiheässä nurmikossa tietäen, että kun vihdoin päräytän leikkurin käyntiin, se tukehtuu aina viiden minuutin välein.

Ryhdyin silti kyseiseen puuhaan ja nautin vastaleikatun nurmen tuoksusta. Tosin viime kesänä tai toissa vuonna luin jostain, että tuoksu johtuisikin nurmikon tuskasta, jota se tuntee kohdattuaan väkivaltaisen katkeamisen. Nurmikko itkee? Siksi kai aina lykkään toimenpidettä (leikkaamista) viimeiseen asti. Säälistä.

 

Heinäkuussa sääliä tunsi myös jokainen sivustaseurannut, kun pienen siskontytönpoikani (3v) onkima ahven kääntyi ämpärissä selälleen ja lapsi tajusi kalan kuolleen. Se oli sydäntäsärkevää surua, jota hän itki äitinsä sylissä. Selitimme lokkiäitien hakevan kuolleet kalat poikastensa ruuaksi, ja niin poika rauhoittui. Tulipa siinä samalla valistettua lapsia elämän kiertokulusta ja ravintoketjusta. Nyt uudella kalastusreissulla poika viisivuotiaan siskonsa kanssa onkikin ahvenia varta vasten linnuille. Laiturinnokassa lapset keskittyivät olemaan hipihiljaa paikallaan, jotta kala nappaisi, ja sekä sisko että veli kumpikin saivat kaksi kalaa, joista kaksi päätyi lokinpojille ja kaksi lähtikin uimaan päästyään ämpäristä rantaveteen ja vapauteen. Onpahan seuraavaksi kerraksi odotettavaksi isompaa saalista.

 

Saalista piti odottaa myös omassa lapsuudessani, kun Munsaaren mummolla ollessani istuimme hänen laiturillaan ongella. Niistä istumisista muistan parhaiten rantaveden lumpeet ja sorsat, jotka toivat poikasiaan syömään mummoni tuomaa leipää. Onkiminen ei milloinkaa ole kuulunut lempiharrastuksiini, koska siinä piti olla paikallaan ja hiljaa. Appeni sitä vastoin jaksoi nököttää laiturinnokassa tuntikausia, ja useimmiten istuminen myös kannatti: saalista tuli. Ihan nolottaa rannassa asuvana myöntää, että tämän meidän oman perheemme kalaruoat ovat yleensä ostotarpeista tehdyt.

 

Lapsuudessani onget säilytettiin liiterin ulkoseinällä oven yläpuolella olevien puusta veistettyjen telineiden varassa. Yleensä vavat olivat kaupasta ostettua rottinkia, mutta näillä minun siskotytönlapsillani on paljon arvokkaammat onget. He olivat itse vavanhakureissulla mukana ja kantoivat ihan itse viereisestä pikkumetsästä taitetut koivunalut karsittuina rantaan. Sitten vain siima kohoineen ja koukkuineen kiinni ja mummo (siis pikkusiskoni) pujottamaan kukkapenkistä kaivettua matoa koukkuun.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *