Käyää lainastos!

Sateel saatii olla sisäl

 

Lapsuuden kesät muistetaan pitkinä, lämpiminä ja aurinkoisina. Mutta tietenkin toisinaan satoi. Asunnot eivät olleet kovin isoja, ja harvalla kaverilla oli oma huone. Tilanpuute saneli omat ehtonsa lasten touhuille. Sadepäivien puuhien oli oltava maltillisia: paperinuket, pelikortit, Afrikan Tähti, omatekoiset runo- ja laulukirjat, sekä Tiutisen kirjastosta – lainastosta – haetut kirjat.

 

Alakouluikäisinä tytöt kopioivat toisiltaan paperinukkeja ja niille piirrettiin vaatteita. Luomuksia säilytettiin aikakausilehden välissä, jokaisella nukella oli oma aukeama: Mitä paksumpi lehti, sen arvokkaampi aarre. Pojat eivät paperinukeilla leikkineet. Heidän kanssaan pelattiin korttia tai Afrikan Tähteä.

 

Kirjoittamaan oppineet tytöt rustasivat omia runoja ja jakoivat niitä toisilleen. Kyllä siinä käsiala kehittyi, kun kavereiden ja näiden kavereiden runoja kirjoitti omaan vihkoon. Sama laulunsanojen kanssa: iskelmät jäivät takaraivoon, kun sanat ensin kirjoitti ja sen jälkeen lauloi muistiin.

 

Monasti juoksin samassa korttelissa olevaan mummolaan. Sitten me tätini kanssa lauloimme Toivelauluvihkoja kannesta kanteen. Jos setäni sattui olemaan kotosalla, säesti hän meitä kitaralla, joskus haitarilla. Mummo oli kuoroihmisiä ja osasi opettaa meille stemmoja. Vieläkin, kun vierailen 74-vuotiaan tätini luona, laulamme lapsuudessani oppimiani lauluja kaksiäänisesti.

 

Työväentalon yläkerrassa toimi Tiutisen sivukirjasto, ja kouluikäiset olivat kovia lukemaan. Kirjastonhoitajalta sai aina hyvät vinkit lukemisen arvoisista romaaneista. Joko hän oli lukenut kaikki hyllyissä olevat kirjat, tai sitten hänellä oli erinomainen ihmistuntemus. Myös oma esikoiseni opetteli lukemaan viisikkonsa ja sarjakuvansa lainaamalla Tiutisen kirjastosta, jonne poikkesimme silloisesta asuinpaikastamme Hallasta (jossa käväisimme asumassa 26 vuotta – niistäkin pari viimeistä puolittain nykyisessä Tiutisen kodissamme) samalla, kun kävimme jommassa kummassa mummolassa. Pikkusiskolle lainasimme vielä siihen aikaan katselukirjoja.

 

Voin vieläkin mielikuvissani käydä niin Tiutisen lainastossa kuin siihen kuuluvassa pienessä lukusalissa. Nyt sivukirjaston virkaa hoitelee torstaisin käyvä kirjasto-auto, jonka virkailijat hekin hoitavat tehtävänsä erinomaisesti. Saamme Suomessa olla ylpeitä maksuttomasta kirjastolaitoksesta, joka on yksi kansakuntamme sivistyksen peruspilareista. Lukeminen kannattaa aina!