Keittiönpöytä

Tiutisen maisemat tekivät taas syyslomasta nautinnollisen. Auringonpaisteessa saaren puut suorastaan liekehtivät. Tämän värikylvyn jälkeen jaksaa porskuttaa läpi kaamoksen. Makuu- ja olohuoneen ikkunoista näkyvä Ruotsinsalmen linnoitusketjuun kuuluva redutti kylpi kaikissa ruskan väreissä, kun lehdet vielä olivat puissa, nyt niistä on iso osa varissut.

Kovatuulisena päivänä on kuin sateessa kävelisi, kun saaren puut luopuvat lehtiverhostaan. Pian maisema muuttuu paljaaksi, onneksi havupuut ovat ainavihreitä. Vielä lomaviikolla kotirannasta vastarannalle katsoessa moniväriset pikkusaaret Ruotsinsalmen väylän varrella suorastaan hehkuivat, syysmyrskyjen jälkeen nekin vaipuvat talvilepoon.

Muuttolintuauroja kuului vielä lomaviikolla vaeltavan pilvien yläpuolella – jälkijoukot. Tiistaina aamuvarhaisella oli parvi laulujousenia pysähtynyt Kuutsalon Santaniemeen levähtämään. Yhtäkään en nähnyt pikkusaarten estäessä näkyvyyden, mutta ääni kuului, kun linnut viestittivät toisilleen. Tiutisen rannoille pesiytyneet kyhmyjoutsenet eivät juurikaan ääniä päästele, paitsi sähistessään vihaisena, mutta laulujoutsenen vaskipuhaltimen ääntä muistuttavan tööttäyksen tunnistaa jokainen, ihan jo lapsuudessa kuultujen satujen perusteella. Sen vain tietää. Se vain on.

Meri on välillä ollut tyyni ja seuraavana päivänä taas myrskyävä. Torstaista puhaltaneet voimakkaat tuulet, paitsi, että riipivat lehtiä puista, saivat aallot kulkemaan ”lammas hampaissa” kohti rantoja. Veden lämpötila on kunnolla laskusuunnassa, sen kuulee meriveden äänen muuttuessa vähitellen yhä metallisemmaksi.

Onko teille tuttu termi topofilia? (Paikkaan tunnettu kiintymys ja kaipaus, vastakohta topofobialle, joka puolestaan on negatiivinen, kammoa tai pelkoa ilmaiseva termi.) Tämä ranta äänineen on arvokas! Sitä ei voisi korvata, ainoastaan kaivata.

 

Sekoitamme turhan usein käsitteet arvokas ja kallis. Onko rahallisesti kallis aina arvokasta ja edullinen puolestaan arvotonta? Eikö mikä tahansa, jonka tilalle voi rahalla ostaa uuden tuotteen, ole arvottomampi kuin se halpa jakkara, joita on ollut ainoastaan se yksi käsintehty kappale? Tai vaikkapa vankkatekoinen pirttipöytämme, joka ei ole koskaan ollut tuotteena kallis, mutta se on tullut arvokkaaksi tarinansa ja ainutlaatuisuutensa vuoksi:

Keittiömme pöytä on runsaat satavuotias, tehty Hallan tehtaitten puusepänverstaassa nimenomaan tasaamon naisille, jotka yli satavuotisen historiansa aikana nauttivat pöydän ääressä eväitään ja pitivät työpaikkakokouksiaan.

Pöytälevyä piti lyhentää yli puoli metriä, ja vieläkin se parimetrisenä vie keittiön tilasta ison osan (210 cm x 80 cm). Pöydässä on yhä nastanjälkiä tuntilistoista, muiden rakojen ja lovien lisäksi. Pinta on niin elävä, että harvoin (ainoastaan juhlatilaisuuksissa) tulen peittäneeksi sen liinalla.

Aikoinaan pöytä oli kauttaaltaan maalattu vihertäväksi. Olen poistanut maalin huolella ja hionut ja lakannut mäntysoiroista (soiro on paksuudeltaan laudan ja lankun välimuoto) kootun pöytälevyn sekä maalannut jalkaosan valkeaksi. Vuosien aikana varaston kosteus oli irrottanut pöytälevyn liimaukset, joten se piti ensin purkaa alkutekijöihin, höylätä ja liimata uudestaan (mieheni teki). Operaatiossa pöytä menetti hieman leveydestä ja paksuudesta, mutta hyvä siitä tuli. Nasahtavat muuten napakasti sääriluut noihin pirtinpöydälle ominaisiin poikkipuihin, kunnes istuja oppii olemaan ojentelematta koipiaan pöydän alla. Varo siis.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *