Kotiin kertynyttä
Appivanhempieni aikana olohuoneemme oli makuuhuone ja meidän nykyinen makuuhuoneemme oli heidän aikana olohuone. Hämeestä kotoisin ollut anoppini ei käyttänyt sanoja kammari tai olohuone – hänen puheessaan se oli sali. Tässä nykyisessä olohuoneessa on alkuperäinen pönttöuuni. Sen vieressä olevan kalusteen pelastin niin ikään jätelavalta (tällä kertaa ihan tuosta naapurista). Kaksiosainen, lakattu koivupuinen sarjapöytä, luultavimmin 1940-luvulta, on näppärä lisälaskutila, jos vaikka talossa on juhlat.
Alakerran avoin tila jatkuu makuuhuoneena, jonka kirjoituspöydän ääressä näitä juttujani kirjoitan. On muuten mieheni vanha työpöytä Hallan sahan ajoilta. Ikkunan ääressä tämä työhönottokonttorin koivupuinen, iso, yhdeksänlaatikkoinen, 160senttiä pitkä (syvyys 80 ja korkeus 76 cm) Bilnäsin komeus vie huoneesta suhteettoman suuren tilan, mutta kun se on niin kätevä rojunkeruupaikka, niin olkoon. Laatikoihin mahtuu vaikka mitä – ja sinne ne myös yleensä jäävät. Tuoli on saman huonekalutehtaan sarjaa ja tukeva istua. Pöytä on korkea ja minä lyhyt, joten työergonomiasta ei kyllä ole tietoakaan. Onneksi näppäimistö on langaton, joten sen voi pitää polvien varassa.
Miehen puolella sänkyä yöpöydän virkaa tekee tummaksi petsattu ja lakattu pikkupöytä. Se on Muuramen tuotantoa 1920-luvulta. Pöytä on isäni isänäidin jäämistöstä. Kaluste on kaksitasoinen ja valmistettu pyörörimoista ja laudoista. Siinä on neljä jalkaa, joita kutakin vasten vielä kaksi pyörörimaa holvimaisena tukena. Tasojen välissä on kahdella vastakkaisella sivulla vielä kolme pyörörimaa vierekkäin. Ihan kiva, vähän ehkä erikoinen. Saman sarjan erilaisia kalusteita on netissä myytävänä useita.
Tummaksi petsatun puun jylhyyttä edustaa koristeellinen, melkein metrin korkuinen Gustav Becker -seinäkello sorvattuine osineen. Saksalaistehtaan kuvaston mukaan kello on 1800 -luvun lopun tai 1900-luvun alun tuotantoa. Niitä näkee seinällä esimerkiksi vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Siipensä levittänyt kotka tarkkailee kotiamme kellon korkeimmalta huipulta. Appeni äiti on aikanaan saanut tai ostanut kellon. Tiedä, vaikka olisi häälahja? Aiemmin kello löi aina puoli- ja tasatunnit, nyt se näyttää aikaa 11.20. Se lienee kellonlyömä, jolloin talomme vieressä räjäytettiin reilut kymmenkunta vuotta sitten uuden runkovesiputken kaivantoa. Kello pysähtyi ja isokokoinen Eesu-koiramme törmäsi samassa rytäkässä pää edellä pirttipöydän jalkaan yrittäessään paeta pöydän alle piiloon, koska oli paukkuarka koira. Viimeiset elinvuotensa koira sitten kulki pää enemmän tai vähemmän vinossa, mutta rötgenkuvissa ei kuitenkaan löytynyt luuvaurioita.
Tumma puurunkoinen jalkalamppu ei aikanaan mahtunut ystävieni uuteen kotiin, joten se muutti meille. Pariskunta oli perinyt kauniin barokkivalaisimen miehen tädiltä. Jalkaosan pikkuruiset kolme tassua pilkistävät sorvatun alaosan alta. Alaosassa on myös kaiverretuin kukin koristeltu pallo, josta varsinainen lampunjalka lähtee. Varjostimen olen ostanut uutena – joskin divarista.