Mennää meiän vinttii yäks

Mummola oli lähellä

 

 

Ahtaasti asumiseen toivat kesäaikaan helpotusta avovintit ja vinttikamarit, jotka toimivat lisähuoneina. Silloin saattoi joku kutsua kaverinkin yökylään. Vintillä piti osata olla varovasti, ei siellä voinut hyppiä ja loikkia. Alashan sitä olisi tullut läpi laipion! Ja olisi vielä saanut eristyspurut niskaan.

 

Naapurin ullakolle kiivettiin ulkokautta tikapuita pitkin. Avovintin lattialle levitettiin siskonpeti, jossa nukuttiin vierekkäin. Kesäöinä valvottiin pitkään ja höpöteltiin tyttöjen juttuja. Ja kuunneltiin öisiä ääniä ulkopuolelta. Tuulen humina, ohikulkijoiden puhe ja askelten rahina hiekkatiellä, lintujen äänet ja kesäsateen ropina huopakattoa vasten kuuluivat oleellisina lapsuuteni kesäöiden äänimaisemaan.

 

Isäni vanhempien, vaarin ja mummon, ullakolla oli pieni vinttikammari, jossa sain yöpyä, kunhan uskalsin. Siellä oli vanha upottava heteka, jossa tuli paras uni ikinä. Vietin muutenkin mummolassa paljon aikaa pikkutyttönä, siellä huomion keskipisteenä olin vain minä, eivät nuoremmat sisarukseni.

 

Vaarini oli hiljainen ja rauhallinen, mummoni vastakohta. Kun vaari meni päivälevolle, makasin pää hänen vatsallaan kuunnellen mahaääniä, kurnimista, lorinaa, korinaa, huokailuja. Rauhoittavaa. Nykyään vaarin sanottaisiin olevan introvertti, hieman sisäänpäin kääntynyt. Hän oli kuvataiteellisesti lahjakas ja maalasi öljyväreillä maisematauluja. Mallinsa vaari otti välillä ulkoa luonnosta, toisinaan postikorteista, joista hän teki ruutusuurennoksia. Nykyisen olohuoneemme värimaailma on tiedostamattani rakentunut vaarini maalaman öljyväriteoksen ympärille. Taulun etualalla on rantakallio, johon tyrskyää ja horisontissa siintää Suursaari. Oletan vaarin maalanneen taulun ystävänsä kesämökin rannassa Pirköyrissä.

 

Mummoni luonnehdittaisiin ekstrovertiksi, ulospäin suuntautuvaksi. Mummo oli Munsaaren tyttöjä. Sielläkin asutus oli rakentunut sahatyöläisten tarpeisiin, aivan kuten Tiutisessa. Mummo oli touhukas ja tekevä ihminen, joka malttoi pysähtyä vain käsitöiden ääreen. Taitava käsityöihminen neuvoi myös lapsenlastaan kirjomaan, neulomaan ja laulamaan. Käsitöiden opetteluun kuului myös kelvottoman jäljen purkaminen. Siitä sain useasti aiheen lähteä ovet paukkuen. Onneksi koti oli lähellä.

 

Mummon ja tätini kanssa laulettujen kuorolaulujen lomassa veisasin kesäisin virsikirjan kannesta kanteen polkien mummon Singeriä (vetohihna irti hihnapyörästä) ja ompelukoneeseen maalattu mittanauha toimi koskettimina. Minulla oli oma polkuharmooni! Ja sävelkulut olivat uskomattomia – omia sävellyksiäni melkein kaikki.

Lienen ollut melkoisen äänekäs tapaus. Naapurin setäkin aina sanoi, että ensin tulee ääni ja sitten vasta tyttö.