Merta tuijottaen
Aika parantaa – ja meri
Kesäöinä on toisinaan mukava istua rannassa ja kuunnella veden liplatusta. Yöksi yleensä tuuli tyyntyy, jokunen lokki piirtää lentorataansa ja siirtyy isollekivelle kaverinsa rinnalle, tiira nappaa kalan sukeltaen parin metrin päässä katselijasta ja kalat käväisevät välillä pinnan tuntumassa. Rannan hiljaisuuden rikkoo vain Ruotsinsalmen väylällä kulkeva laiva tai vene, joka saa aikaan laineita. Parhaat uimalaineet tulevat Merivartioston iosta veneestä. Kesällä veden ääni on pehmeä, mutta syksyllä, veden kylmetessä, sen äänikin muuttuu ja vähän ennen jäiden tuloa meri kuulostaa metallilta.
Rantaamme on rakennettu meren ehdoilla, kevyet ruukut ja koristeelliset lyhdyt kannattaa jättää kauppaan, niillä ei meidän pihassa ole mahdollisuutta selviytyä: kunon itäpuhuri pyyhkii kaiken, mitä ei ole pultattu kiinni aivan kuin laivoissa. Rantaan on kyhätty irtotiileistä grilli, jossa voi paistaa makkaraa tai savustaa kalaa. Grilliä voi myös käyttää nuotiopohjana, klapeja kekoon ja tulta perään. Varsinkin lapsemme istuskelevat rannassa tulilla merta ja lähisaaria katselemassa, kun ovat käymässä. Toisinaan ohikulkija piipahtaa rannassa heittämässä muutaman sanan, joku viipyy pidempään jääden pohtimaan syvällisiä, tai nauttimaan tulesta ja merestä. Meillä on aina piha ja kodinovi avoinna ihmisille.
Tässä samassa rannassa ovat lapsuudessaan leikkineet niin omat lapseni, heidän isänsä kuin hänen isänsä (lasteni vaari) ja kaikilla kaverit mukana. Oma perheeni ei ole innostunut onkimisesta, mutta vaari saattoi istua laiturilla tuntitolkulla onkimassa ahvenia. Sitä vettähän hänkin lie tuijottanut. Tästä on helppo mennä uimaan ja hiekkapohja on turvallinen pienillekin jaloille. Virtaukset tuovat Ruotsinsalmen väylältä jatkuvasti lisää hienoa hiekkaa, johon voi betonimyllyssä sekoittaa sementtiä ja vettä ja valaa vaikka kukkaruukkuja tai raparperinlehtiä. Voimme sanoa olevamme omavaraisia merihiekan suhteen.
Vesi ja tuli ovat rentouttavaa mielialalääkettä. Niihin lienevät saarelaiset turvautuneet myös vuosikymmeniä aiemmin. Tiutinen oli palon (1943) jälkeen pahoin raunioitunut aineellisesti ja henkisesti. Henkiseen hätään ei silloin vielä ollut tarjolla terapioita, ei sodasta palanneille, siellä rikki menneille, eikä naisille tai lapsille, joiden piti osata olla onnellisia, kun olivat ylipäätään hengissä. Kukin sinnitteli tahollaan, joku kipunsa salaten, joku toinen avoimemmin.
Mummoni sanoi aina, että aika parantaa haavat, mutta kyllä tiutislaisia on hoivannut myös meri.