Kierrätystä

Ennen vanhaan saarelaislaiskotien kammareissa oli yleensä puusohva, heteka ja kiikkutuoli, sekä piironki. Lapsuuteni aikaisilla nuorilla perheillä oli saareenkin raijattu jo sohvakalusto, lipasto ja liinavaatekaappi. Kalusteet olivat pääosin ”evakkoreessä kuljetettavia”, kevyitä kalusteita, joiden kuskaamiseen ei vaadittu suurta voimaa. Veneellä olisi ollut hankala saada isoja ja painavia tavaroita saareen.

Kevyitä kodin koristuksia sai puolestaan tuotua Tiutiseenkin vaikka selässä. Esimerkiksi kukkajalan, jossa on puukuula rimoista muodostuvan häkin sisällä, oli äitini jaksanut kantaa kävellen Kotkasta jäätietä pitkin kotiin, koska hän oli sen halunnut. Nyt se kukkajalka on kierrätetty meille.

Lienevät saarella 60-luvulla kierrelleet huonekalukauppiaat tuoneet uuden sanan, olohuone. Kauppiaiden kuorma-auto oli lastattu täpötäyteen huonekaluja, joita pienet perheyritykset valmistivat Pohjanmaan puusepänverstaissa.

Kotiin toimitettuna, kätevää. Paitsi että ”suljettuun saareen” ei niin vain ajettukaan autolla. Hallassa olivat portit lukossa (saha-alueen paloturvallisuuden takia), ja jokaiseen Puujalansalmen sillan ylittävään automatkaan saha-alueen poikki Tiutiseen piti olla viranomaislupa Hallan tehtaitten palopäälliköltä. Hänen harkinnassaan sitten oli, olisiko autokyyti tarpeellinen vai mahdollisesti turhaa, tai jopa ihan huijaukseen perustuva.

Tiedän nuoruudestani kuitenkin ainakin kaksi silloista Tiutisen nuorukaista, jotka jalkansa katkaistuaan käyttivät kipsiä verukkeena vielä viikkotolkulla sen poistamisen jälkeen: ei kai nyt kukaan kipsi jalassa voisi Tiutiseen kainalosauvoilla kinkata! Taksikyydillä perille siis. Karhulassa tai Kotkassa vietetyn ravintolaillan ajan kipsi oli piilossa Perävarpin pusikossa.

Aikaan ennen Hallan siltoja oli Tiutisen ruokahuolto hoidettu meriteitse, mutta lapsuudessani kaikkien kolmen elintarvikekaupan myytävät tuotteet kuljetettiin saarelle jo keskusvarastojen autoilla. Näille tavara-autoille oli pysyvä kulkulupa Tiutiseen.

Kiertävät huonekalukauppiaat puolestaan saivat kulkuluvan, kunhan seurasivat osuuskaupan autoa. Sohvien kauppaajat kulkivat sitten ovelta ovelle esittelylehtinen kainalossa luomassa mielikuvia uusien huonekalujen keskellä asuvista onnellisista perheistä, aivan kuten sisustuslehdet nykyään.

Myös appivanhempani olivat 1960-luvun alussa ostaneet kiertäviltä kauppiailta sohvakaluston, jossa sohva oli epämääräisen vihreä ja tuolit mustanharmaat. Yleisilme oli ilmava, koska uusissa kalusteissa oli puiset vinosti istutetut jalat. Käsinojissa oli teakkiset pinnat. Toppausta oli sen verran, että oli ihmisen hyvä istua ja nousta ylös. Sohvassa oli vielä vuodevaatelaatikko, kätevää.

Vuodesohva ja kaksi nojatuolia tekisivät saarelaiskodistakin nykyaikaisen, hetekat saivat väistyä ullakolle. Nojatuolissa istuskellen oli mukava katsella töllötintä ja lueskella lehtiä. Huonekalujakin mainostettiin lehdissä ja vähitellen emännille heräsi tarve uusia kodin sisustusta. Kuljetusongelmiakaan ei enää olisi: Tiutisen tien (1974) myötä huonekalukaupan auto voisi tuoda ostokset perille asiakkaalle sopivana aikana. Olohuoneeseen käytiin mantereelta ostamassa uusi kalusto. Vanha sohva puolestaan kannettiin ullakolle varavuoteeksi.

Pohjanmaan sohva hautautui vintillä tavarakasojen alle ja vietti unohduksissa seuraavat reilut parikymmentä vuotta, kunnes tyttäremme toissa talvena äkkäsi sen. Hän ihastui kalusteeseen ja suunnitteli vievänsä sen Helsingin kotiinsa. Tyttären harmiksi sohva oli hänen kotiinsa liian pitkä.

Mutta meillepä se mahtuisi! Ensin piti päästä eroon isäni 50-vuotissynttäreille (1986) hankitusta nahkasovasta, joka oli jo vuosia sitten kierrätetty huusholliini. Nahkakaluste kelpasi kirpputorille ja sen paikalle raijattiin ullakolta se appivanhempieni vanha sohva. Kaluste piti purkaa vintillä osiin, olimmehan talon lunastuksen jälkeen rakentaneet yläkertaa, eikä sohva enää mahtunut nykyisestä vintinovesta ulos. Puurunkoinen, käsin tehty kaluste ei purkamisesta kärsinyt, lastulevystä koottu olisi uudelleen kasattaessa hajonnut. Puretut sohvanosat kannettiin ulos, roimittiin mattopiiskalla, imuroitiin ja pöllytettiin lumihangessa oikein kunnolla, jotta vintinhaju haihtuisi. Se joko haihtui, tai olen siihen tottunut.

Edullisesta huonekalukankaasta ompelin vielä isoja irtotyynyjä, ja näinpä meillä onkin uusi, sirojalkainen (moderni 50-vuotias) sohva.