Välillä mieleen putkahtelee hassuja tapauksia tai omituisia juttuja, joilla ei ole mitään linkkiä nykyhetkeen: Tarhaikäisenä muistan istuneeni pumppukaivolla katsomassa, kun yksi Tiutisen vanhemmista miehistä näytti elokuvaa. Projektorin ja filmin hän oli hakenut Kotkasta veneellä. Elokuva yleensä oli ihmeellinen juttu, elokuvan aiheesta minulla ei ole mitään hajua. Varmaankin joku Potemkin – olihan ulkoilmaelokuvateatteri samalla neuvostoliittomyönteinen puoluepoliittinen kannanotto. Lienee projektori sittemmin pudonnut mereen, koska elokuvien ulkoilmanäytökset ainakin loppuivat. Ei niitä elokuvia tiennyt kaivatakaan. Televisio (lapsuudessani ”töllötin”) ei ollut vielä muovannut ihmisten tarpeita.

1950 – 60-lukujen taitteessa Tiutisessa oli vain todella harvojen kotona televisio. TV:ssa oli vain yksi mustavalkoinen kanava, eikä ohjelmatarjontaa ollut aamuvarhaisesta aamuyöhön. Rintintin tai Bonanza saivat korttelin lapset liikkeelle ja rohkeasti koputtamaan lähimmän television ostaneen ovea: ”Päästääkö kattoo?”. Eteisessä saattoi olla kymmenenkin pientä kenkäparia, jos ja kun isäntäväki toivotti lapsikatraan tervetulleeksi.

Naapurin televisiossa oli ovet, joiden takaa aukenivat maailman ihmeet. Ovet sai lukittua avaimella, joka oli perheen aikuisten hallussa. Silloin ruutuaikaa todella säännösteltiin, vaikkei sitä ehkä olisi edes tarvinnut tehdä, ainakaan ohjelmatarjonnan takia. Ihmeissämme tuijotimme jopa virityskuvaa, jossa oli pelkkiä ruutuja ja teksti Suomen Televisio. Vaikuttavampi oli kanavatunnus, jossa kuvaruudun nurkista lentävät joutsenet muodostivat ruudun keskelle neliön, johon ilmestyi teksti Suomen Televisio.

Kammarin matolla kiltisti ja hiljaa istuen sitä sitten ihmeteltiin liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Ja ohjelman loputtua kiitettiin kauniisti ja poistutiin vähin äänin ulkoilmaan. Näin päästäisiin ehkä katsomaan telkkaria seuraavallakin viikolla.

Pikku hiljaa televisioita ruvettiin hankkimaan yhä useampiin saaren koteihin. Mummolaan se ostettiin ennen kouluikääni, ja ollessani Tiutisen kansakoulun eka- tai tokaluokkalainen myös omaan kotiini hankittiin töllötin. Lautamiehen (TV-liike) auto toi kaksikin katselukonetta kerrallaan koekäyttöön ja koekatselun jälkeen valittiin omaan kotiin sopivampi. Viikon ajan kuvaa oli arvioitu oikein miehissä ja äänenlaatua tarkkailtu korvat höröllä. Myös apparaatin ulkonäöllä oli merkitystä, olihan se kammarin tärkein sisustuselementti.

Televisio oli iso investointi, se ”maksoi maltaita”, eikä kenenkään palkasta sitä kerralla voinut kustantaa, pitihän perheen elääkin. Telkkari saattoi maksaa työmiehen kahden kuukauden palkan! Taloudesta riippuen joko raha säästettiin etukäteen tai televiso ostettiin osamaksulla.

Kun TV oli sijoitettu paraatipaikalle kammarin nurkkaan, oli antennin asennuksen vuoro. Sippolaa kohti yritettiin sakaroita suunnata, mutta kunnon itätuuli pyöräytti katolla olevan häkkyrän taas väärään asentoon, ja ruutunäkymä oli jälleen pelkkää suhinaa. Taas oli iskän kiivettävä katolle oikomaan antennia. Isä oli katolla ja äiti huuteli ikkunasta, pitikö antennia vielä vähän kääntää sinne vai tuonne… ”Ei, ei sinne, ku takasin! Nyt on hyvä!”