Kouluruokaa

1960-luvun lapsuuteni koulutalossa toimi kolme yhdysluokkaa ja oppilaita oli 70 – 80. Lukumäärällä ei ollut oppilaille merkitystä, koska kaverit olivat suunnilleen omanikäisiä.

Olen yleensäkin huomannut, että alakoulun oppilaalle tärkein yhteisö on oma luokka. Sillä, onko luokka yhdysluokka, ei liene niinkään väliä oppimisen kannalta. Olen sekä oppinut että opettanut yhdysluokissa, eivätkä oppilaiden oppimistulokset ole poikenneet naapurikoulujen tuloksista. Koulussa voi olla satoja oppilaita, kuten omien lasteni koulussa oli, eikä pienikään oppilas ole turvaton, kunhan hänellä on oma ryhmä ja turvallinen opettaja. Kysykää vaikka lapsilta.

 

Tiutisen kansakoulu koostui kahdesta koulurakennuksesta: koulutalosta ja ruokalarakennuksesta, jossa oli myös pieni voimistelusali ja veistoluokka (pukuhuone samalla). Vielä erikseen kolmantena oli halkovarasto- ja käymälärakennus, suihkuja tai sisävessoja ei ollut. Voimistelusalissa ja luokissa oli korkeat pönttöuunit ja narisevat lautalattiat.

Rakastin olla koulussa, varsinkin kouluajan jälkeen. Vahtimestari-siivoojatäti oli ystävällinen, hän antoi lauantaisin minun jäädä seurakseen pyyhkimään tauluja – lauantait olivat koulupäiviä. Tunsin olevani iso tyttö saadessani auttaa.

 

Koulun keittiössä oli iso puilla lämmitettävä liesi, jolla keittäjä valmisti ruuat. Ruoka oli maittavaa, pidin varsinkin tillilihasta.Tomaattikeitto puolestaan oli jotakin niin eksoottista, etten vieläkään syö sitä. Toisinaan näkkileivässä oli kuminalla täytettyjä ruutuja ja päälle sai joskus juustoa. Juusto piti ottaa ja lautanen syödä väkisin tyhjäksi, mutta leivän juustoineen saattoi salaa sujauttaa hihaan. Keittolan kivijalassa oli ilmastointiaukkoja, joista juustosiivut ja kuminanäkkileivät oli helppo sujauttaa näkymättömiin.

Luulen läheisen kaatopaikan rotilla olleen sellaisina päivinä juustojuhlat.

 

 

Nykyään kouluruoka tulee keskuskeittiöstä. Erilaiset ruokavaliot, johtuvat ne sitten terveydellisistä tai uskonnollisista syistä, otetaan tarkasti huomioon. Ruokalinjastossa on yleensä tarjolla kaksi vaihtoehtoa, joista valita, ja jokainen kokoaa lautasensa sisällön itse.

Ennen vanhaan kouluissa oli keittäjät, ruoka tehtiin paikan päällä, ja kaikki söivät samaa ruokaa. Ruoka-aineallergioista tai laktoosi-intoleranssista ei oltu kuultukaan, saati keliakiasta. Jos ruokailun jälkeen valitin vatsakipuja, antoi joku opettajista kamfertintippoja (Kamfer) sokeripalassa. Lääke lienee vaikuttanut rauhoittavasti. Kai hän oletti minun vain olevan hermoheikko, käytettiinhän kamferitippoja myös hysterian poistamiseen. Nyt opettajat eivät saa antaa oppilaille edes aspiriinia päänsärkyyn.

Suhteet Oma elämä Opiskelu Ajattelin tänään

Vihdoinkin kouluun

 Opettaja

Historian kokoamisessa on vaikeinta saada kerrotuksi tapahtumat ajallisessa jatkumossa. Kaikissa elämänvaiheissa tapahtuu paljon samaan aikaan. Ja eri-ikäisten kokemukset linkittyvät lomittain. Jos lähden seuraamaan yhteistä tietä, jää oma polku väkisin varjoon. Yhtäkkiä huomaankin kertoneeni 1970-luvun teini-ikäisten maailmasta Tiutisessa ja jättäneeni oman tarha-ajan jälkeisen lapsuuteni kertomatta. Siitä nyt:

 

Neljän vuoden tarhajakson jälkeen menin kouluun. 60-luvulla ei ollut esikouluvuotta, mutta päiväkoti antoi kouluun tarvittavat perustaidot vilkkaalle tyttölapselle: pysähdy, keskity, kuuntele, toimi, opi. Olin odottanut kouluun pääsyä kuumeisesti jo pitkään, minulla oli kova hinku oppia asioita. Kotona leikin opettajaa jo tarhaiässä, liitutaulu oli keittiön seinällä, pienemmät sisarukseni olivat oppilaitani.

Iltojen hämärtyessä sai pikkusisko lähteä opettajan kanssa ”välitunnilla” pihan perällä olevaan ulkovessaan – muka kunnia-asia oppilaalle. Pelkäsin pimeää, enkä olisi yksin uskaltanut.

 

Kauniit vaatteet (taisi olla punainen villatakki harteilla), sievät kengät, tummat hiukset, joiden alta vilahtivat kultaiset nappikorvakorut, ja kirkkaan punaista huulipunaa. Hajuvedelle tuoksuva ihminen, joka kumartui puoleeni, kun seisoin jännittyneenä Tiutisen kansakoulun jonossa ensimmäisenä koulupäivänäni, valmiina astumaan kauan odotetulle opintielle syyskuun alussa 1964. Ensimmäinen koulumuistoni. Opettaja.

 

Ekaluokkalainen ihailee omaa opettajaansa yli kaiken, kritiikittömästi. Vaikka opettaja vähän mokaisi, ei haittaa: Ope tietää kaiken, vanhemmat eivät, ja kotona kiistatilanteissa lapsi herkästi vetoaa opettajan sanoihin – vaikka tämä olisi täysin tietämätön koko aiheesta ja vanhemmat oikeassa. Nämä ovat juuri niitä sudenkuoppia, joihin helposti langetaan: isä tai äiti ajattelee opettajan olevan tyhmä ja kertoo sen lapselleen. Tarpeeksi usein toistettuna lapsi uskoo vanhemman opettajasta mielipiteen olevan tosiasia. Mutta minun opettajani oli viisas ihminen.

 

Oli kivaa, kun minulla oli nuori ja kaunis äiti, joka lauloi radion mukana iskelmiä kotitöitä tehdessään. Huulipunaa äiti laittoi ainoastaan lähtiessään Kotkaan asioille. Ripsiväri puolestaan oli sellainen kuiva kakku, josta märällä harjalla hangattiin väriä, harja kasteltiin syljellä. Ei se ollut suinkaan omituista, vesi näet piti kantaa ämpärissä sisään ja ulos, ei sitä kukaan meikkaamiseen tärvännyt. Saarelta poistuessaan naiset myös pukeutuivat vähän paremmin, kaupunkiasuun. Takkikin oli kaupunkireissuille erikseen, ja asioille lähtiessään äiti oli pikkutytön silmissä kuin juhliin lähdössä.

 

Opettaja oli aina hieno. Ja hän osasi soittaa urkuharmoonia. Opettajan ääniala oli varmaankin sopraano, joka tapauksessa lapsille vaikea ääniala. Mutta kansakoulun oppimäärään kuuluneet maakuntalaulut, vuodenaikoihin sidotut lastenlaulut ja juhlavirret opimme ulkoa jokainen hänen 1. – 2. -luokassaan istunut. Taitaisivat nuo sujua vieläkin, kunhan opettajamme istahtaisi urkupallille, asettaisi venttiilit oikein, nostaisi sormet koskettimille ja tarmokas polkeminen ja palkeiden huohotus alkaisi.

Tiutisen lähisaariin viime vuosina pesiytyneiden kyhmyjoutsenten siiveniskuista kuuluu vähän samankaltainen klonksutus kuin urkuharmoonin polkimista, vain kovempi ääni.

 

Kauneus Meikki Opiskelu Ajattelin tänään