Teininä Talolla

 Kotkassa on parhaillaan menossa Meripäivät, jokakesäinen festivaali, jonka toivoisi onnistuvan. Niin moni yrittäjä on satsannut tuotteisiinsa, ettei niiden soisi jäävän myymättä. Käväisin lauantai-iltapäivällä kuskin ominaisuudessa katsastamassa menoa ja meininkiä, ja ihan oli samanlaista kuin omassa nuoruudessani: nuoriso porukoissa, joku vesiselvänä, joku enemmän tai vähemmän päissään.

 

Arki-iltaisin 1970-luvulla me tiuskalaiset nuoret kokoonnuimme Talolle (Tiutisen Työväentalolle), jossa edelleen taitaa olla kioski auki. Talon yläkerrassa olleessa sivukirjastossa oli kätevä piipahtaa kavereiden tapaamisen lomassa. Kirjastokortit olivat pahvisia ja jokaisen kirjan takakannen sisätaskussa oli kirjakortti ja siinä kyseisen kirjan nimi. Kirjakorttiin virkailija merkitsi asiakkaan lainauskortin numeron ja pudotti kortin pöydällä olevasta aukosta lokeroon. Kun kirja palautettiin, pani virkailija taas kortin kansitaskuun ja kirjan hyllyyn. Systeemi oli kätevä: ottaessasi hyllystä kirjan, tiesit heti taskun kortista tarkistamalla, olitko jo mahdollisesti lukenut opuksen. Eipä tullut kannetuksi kotiin kuin lukemattomia kirjoja.

 

Talon kioskin kahvion seinässä oli 20 pennin pajatso. Taitavat pelaajat tyhjensivät siitä koko etu- tai takaressun, itse en koskaan voittanut kuin korkeintaan pari kolikkoa. Ilmankos en olekaan koukuttunut pelaamiseen. Myös seinällä oleva levyautomaatti toimi 20 pennin kolikolla, ja 50 pennillä sai soittaa kolme levyä; Danny, Kirka, Markku Aro, Kisu… täyttivät musiikillaan kahvion ilta illan jälkeen. Naislaulajista suosituin taisi olla Katri-Helena. Osaan vieläkin laulaa mukana, jos joku menneisyyteni suosikeista soi radiossa.

Kunhan vahtimestarin silmä vältti, kokeilivat isot pojat soittaa musiikkia ilmaiseksi. Tarvittiin 50-pennisen kokoinen rikka (metallinen pyöreä levy, jossa on reikä keskellä), johon oli sidottu naru. Usein rikka kuitenkin putosi liian pitkälle, sujahti koneen rahanielusta läpi ja sinne jäi. Mutta harjoittelu teki mestareita, ja rahaa säästyi. Rikkatemppu toimi myös saaren puhelinkopissa: ”Onko Leijonapukimossa?” ”Kyllä.” ”Ottakaa se kiinni!”

 

Työväentalon juhlasalissa oli kerran viikossa nuorisoilta, jonne kokoonnuimme pelaamaan pingistä ja koronaa sekä tanssimaan keskenämme. Pojat eivät juuri tanssineet, mutta kyllä se tyttöpareina luontui oikein mainiosti. Pelipöydät valloittivat salinlattian, mutta näyttämöllä soivat levyt ja esiripun takana oli hyvä harjoitella tangoja ja valsseja. Harjoittelun tuloksena Tiutisen tytöt hallitsivatkin sitten tanssiaskeleet, mutta olivat myös hyviä viemään. Siitä lienee yhdelle jos toiselle tullut myöhemmin kommentteja virallisilla tanssilattioilla.

Muutaman kerran talven aikana Työväentalolla pidettiin kunnon bileet, joissa soitti ihan oikea bändi. Terveisiä muusikoille! Omat juomat nuoriso salakuljetti taskuissa ja meno oli sen mukaista: yksi maisteli, toinen ei. Ihan olimme kuin saman ikäiset mantereella silloin ja nyt.

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Puoluepolitiikkaa ja pyhäkoulua

 Pienten lasten harrastukset ovat vanhempien tahdon varassa. Lapsuuteni Tiutisessa melkein kaikki ihmiset kuuluivat puoluepoliittisesti vasemmistoon ja äänestivät sosiaali- tai kansandemokraatteja tai kommunisteja. Eri puolueisiin kuuluvat olivat toki puheväleissä, mutta kyllä ystävät taisivat koostua aatetovereista. Puoluekannasta sitten riippui, ohjattiinko lapset Toikkarille (Toimitalo) Pioneereihin vai Talolle (Työväentalo) Nuoriin Kotkiin. Molemmissa opittiin nuorisopoliittisia lauluja, askarreltiin ja tehtiin retkiä. Kesäleirit saaressa (yleensä Kuutsalon Santaniemessä) kuuluivat myös kuvioon. ”Meil´on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi…” ja ”Tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee…”. Tiutisen Nuoret Kotkat toimii edelleen ja järjestää saaren lapsille retkiä ja kerhotoimintaa Työväentalolla.

 

Myös urheilutoiminta oli poliittisesti jakautunut, lapsuuteni saaressa olivat niin TTU (Tiutisen Työväen Urheilijat) kuin Pyrintö, kumpikin urheiluseura toimi aktiivisesti ja järjesti omia kilpailujaan. TTU:n kokoustoiminta keskittyi Toimitalolle, Pyrinnön puolestaan Työväentalolle. Tiutisen saaressa oli siis esimerkiksi kahdet hiihtokilpailut talvisin, ja molempiin riitti suksijoita.

 

Lapsen tahto on aikuisen taskussa, mutta teini-iässä moinen kahtiajakautuneisuus lähinnä ahdisti. Onneksi nuoret ovat aina osanneet toimia myös ilman aikuisten jatkuvaa kontrollia. Vanhemmilta vähän salaa saatettiin jopa vierailla siinä toisessa porukassa. Ja opittiin toistemme nuotiolaulut, joita vieläkin kesäjuhlissa laulamme, jahka edes kaksi entistä Tiutisen lasta osuu samaan paikkaan.

 

Sunnuntaisin VPK:n talolla pidetty pyhäkoulu taisi olla ainut paikka, johon vanhempien aatemaailma ei sanellut sisältöä. Kiihkeinkin ateisti salli lapsensa mennä pyhäkouluun, näin äideillä oli kokonainen tunti omaa aikaa vailla huolta jälkikasvusta. Pyhäkoulussa laulettiin rakastamiani hengellisiä lauluja ja kuultiin Raamatun kertomuksia. Ohjaajalla oli flanellitaulu, johon kuhunkin kertomukseen kuuluvat pahviset maisemat sekä eläin- ja ihmishahmot kiinnitettiin tarinan edetessä. Hahmoissa oli hiekkapaperitausta, joka toimi tarrana.

Flanellitaulu on oiva havaintoväline tänäkin päivänä lasten opetuksessa, vaikka havaintojeni mukaan sitä harvemmin käytetään. Harmi, sillä ruudulla olevan 3D-animaation hahmoja et voi ottaa käteen, pahvihahmon voit. Ottaa käteen, käsitellä, käsittää… Lähtipä taas ajatus rönsyämään.

 

Paitsi ohjatuissa harrastuksissa, eivät Tiutisen  tänpään ja toisenpään lapset juurikaan viettäneet vapaa-aikaa yhdessä, ennen kuin vasta teini-iässä. (Siis mikäli eivät silloin tapelleet.) Onneksi oman ikäluokkani nuoruusvaiheessa oli saaren tappelukulttuuri jo laantunut, lie järki astunut kuvioon, tai ne isommat pojat varttuneet aikuisiksi?

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään