Miä haluun tarhaa

Saaressa oli lastentarha. Kai se virallisesti silloinkin oli päiväkoti, mutta tarhana me saarelaiset sen opimme tuntemaan. Maailman ihanin paikka, jota edelleen lapsuuskavereitani tavatessani haikailemme.

Saaressa oli paljon lapsia, jotka tarvitsivat päivähoitopaikan. Mantereella oli toki päiväkoteja, mutta kuljetus niihin olisi ollut hankalaa, koska tietä ei ollut, jolloin saareen ei päässyt autolla. Saaren lapsimäärä väheni, mutta 1970-luvulla rakennettu tie mahdollisti kuljetuksen, ja monet lähiseudun vanhemmat halusivatkin tuoda lapsensa Tiutisen Päiväkodin hoitoon.

20-paikkainen Tiutisen päiväkoti (”Tiuskan tarha”) suljettiin vuonna 1992. Vastustus lopettamista kohtaan oli suurta, me päiväkotilasten vanhemmat kirjoitimme tunteisiin vetoavia yleisönosastokirjoituksia ja otimme yhteyttä kaupunginvaltuuston jäseniin. Tiutislaiset vetosivat kaikkiin mahdollisiin instansseihin, adresseja kerättiin, perusteluita laadittiin. Vedottiin lahjakirjan ehtoihin, kiinteistöjen arvon laskuun, saaristolaisuuden kuihtumiseen, sukupolvelta toiselle siirtyneeseen kokemusperintöön, joka katoaisi… mustetta ja paperia kului.

Ei auttanut. Kotkan kaupungin silloinen säästöohjelma lakkautti päiväkodin. On aika muistella:

Se oli kotiani vastapäätä, keittiön ikkunasta saattoi nähdä sen pihalle. Rakennus oli suuri, vaalea kaksikerroksinen talo, jossa oli koko julkisivun mittainen parveke, jonka alapuolella iso kuisti, jossa pääsisäänkäynti. Parvekkeelle pääsi myös ulkokautta melkoisen jyrkkiä portaita, mutta niille meno oli turvallisuussyistä ehdottoman kielletty. Kivijalassa oli ovi, josta pääsi pieneen ulkoleluvarastoon ja pannuhuoneeseen.

Halusin toisten lasten joukkoon. Tarhan pihalla oli iso hiekkalaatikko ja keinuja, sellainenkin pitkä, jossa istuttiin peräkkäin kuin junassa, ja täti antoi vauhtia. Pihalla näkyi lapioita ja ämpäreitä, pieniä kastelukannuja, nukkeja, autoja, lapsia. Pääsin toisinaan leikkimään pihalle, en vielä sisälle.

Lastentarhassa oli keskuslämmitys, jonka vesi lämmitettiin polttamalla koksia. Koksikellarin täyttöluukku oli talon takaseinässä ja täydennyskasa sen vieressä.

Ihmisen muistikuvat rakentuvat omille kokemuksille ja hänelle kerrotuista. Väitän kantavani muistikuvia, jotka ovat syntyneet ollessani kaksivuotias: Muistan lumivalkean teddyturkin, joka käytiin ostamassa Kotkasta liikkeestä, jossa oli rullaportaat. Ja muistan koksikasan ihmeellisyyden, sen päälle, luumukasalle, piti kiivetä. Loppua en muista, mutta olen sen monasti kuullut: mummoni haki Kotkasta apteekista magnesiumjauhoa saadakseen turkkini puhtaaksi.

Kolmevuotiaasta pääsi puolipäiväläiseksi, vaikka äiti olisi ollut kotona hoitamassa pienempiä lapsia. Vihdoin pääsin leikkimään myös sisälle. Tarhassa otetuissa mustavalkoisissa valokuvissa on ikuistettuna leikkejä, esiintymisiä ja perinteisiä ryhmäkuvia. Tytöillä on hame ja esiliina ja pojilla polvihousut. Tarhassa leikittiin, laulettiin ja askarreltiin paljon. Toiminta oli hyvin suunniteltua ja mielekästä ja tädit olivat ihania. Kuvissa me lapset näytämme onnellisilta. Kuvat ovat rakkaita aarteita, ihmiset jakavat niitä ja muistojaan sosiaalisessa mediassa, näin Tiuskan tarha yhdistää sen kokeneita edelleen.

Tarhassa oli sisävessa, jota monessakaan saarelaiskodissa ei ollut. Kraanavesi tuoksui erilaiselle kuin kaivovesi. Tuohon tarhan veden tuoksuun olen myöhemmin törmännyt todella harvoin, mutta joskus. Siinä on häivähdys puhtautta ja lämpöä.

Päiväkoti tarjosi turvattuja lapsuuden arkipäiviä myös niille, joiden kotona oli riitaa, tai joiden vanhemmat kamppailivat ainaisen rahapulan kanssa. Erot tiutislaisten perheiden elintasossa eivät lapsuudessani olleet kovin suuria, ja kunnallinen päivähoito vielä osaltaan edesauttoi lasten tasa-arvoa. Tiutisen tarhassa oli hyvä olla, siellä solmittiin elinikäisiä ystävyyssuhteita, pidän edelleen yhteyttä muutamiin tarhakavereihini.

Omien lastemme ollessa pieniä asuimme Hallassa, mutta halusin kuljettaa heidät Tiutiseen, jossa mieheni ja minäkin olimme vuorollamme olleet, toisten samanikäisten pariin,  Kaksi vanhempaa lastamme olivat neljän tunnin puolipäiväläisiä, nuorimmaiseni oli kokopäiväläinen, joka sai ikäväksemme viettää Tiuskan tarhassa vain yhden kesän. Päiväkoti lakkautettiin ja poika meni monien tiuskalaisten kanssa Sunilaan Toukolan päiväkotiin, jossa he kavereineen viihtyivät erinomaisesti ja heidät hoidettiin hyvin.

Nyt Tiutisen lastentarhaa voi enää muistella, 23 vuotta on kulunut ja elämä jatkunut. Aivan kuin vanhempansa, kaikki kolme lastamme solmivat pitkä(elin)ikäisiä ystävyyssuhteita tiutislaisiin tarhakavereihinsa, vaikkeivät hallalaisina Tiutisen alakouluun menneetkään. Kas, kun ihmissuhteet ja turvallisuus riippuvat kanssaihmisistä, eivät seinistä.

Jos olemme aivan rehellisiä, on myönnettävä, että päiväkodin lopetus sujui asiallisesti, eikä kukaan oikeasti joutunut kärsimään. Henkilökunta siirtyi toisiin päiväkoteihin, kaikille tarvitsijoille löytyi päivähoitopaikka ja jokainen lapsi säilyi ihmisenä. Yksikään perhe ei muuttanut päiväkodin takia Tiutisesta pois, vaan halusi turvata lapsilleen ainutlaatuisen kasvuympäristön saaressa aina aikuiseksi asti. Nykyään Tiuskan tarhan talo on kauniisti kunnostettuna jonkun koti.

Olisin vain niin mielelläni 1960-luvulla myös nukkunut päiväunia lastentarhan ruutukankaisissa putkisängyissä, mutta ne olivat kokopäiväläisiä varten.