Käyää lainastos!

Sateel saatii olla sisäl

 

Lapsuuden kesät muistetaan pitkinä, lämpiminä ja aurinkoisina. Mutta tietenkin toisinaan satoi. Asunnot eivät olleet kovin isoja, ja harvalla kaverilla oli oma huone. Tilanpuute saneli omat ehtonsa lasten touhuille. Sadepäivien puuhien oli oltava maltillisia: paperinuket, pelikortit, Afrikan Tähti, omatekoiset runo- ja laulukirjat, sekä Tiutisen kirjastosta – lainastosta – haetut kirjat.

 

Alakouluikäisinä tytöt kopioivat toisiltaan paperinukkeja ja niille piirrettiin vaatteita. Luomuksia säilytettiin aikakausilehden välissä, jokaisella nukella oli oma aukeama: Mitä paksumpi lehti, sen arvokkaampi aarre. Pojat eivät paperinukeilla leikkineet. Heidän kanssaan pelattiin korttia tai Afrikan Tähteä.

 

Kirjoittamaan oppineet tytöt rustasivat omia runoja ja jakoivat niitä toisilleen. Kyllä siinä käsiala kehittyi, kun kavereiden ja näiden kavereiden runoja kirjoitti omaan vihkoon. Sama laulunsanojen kanssa: iskelmät jäivät takaraivoon, kun sanat ensin kirjoitti ja sen jälkeen lauloi muistiin.

 

Monasti juoksin samassa korttelissa olevaan mummolaan. Sitten me tätini kanssa lauloimme Toivelauluvihkoja kannesta kanteen. Jos setäni sattui olemaan kotosalla, säesti hän meitä kitaralla, joskus haitarilla. Mummo oli kuoroihmisiä ja osasi opettaa meille stemmoja. Vieläkin, kun vierailen 74-vuotiaan tätini luona, laulamme lapsuudessani oppimiani lauluja kaksiäänisesti.

 

Työväentalon yläkerrassa toimi Tiutisen sivukirjasto, ja kouluikäiset olivat kovia lukemaan. Kirjastonhoitajalta sai aina hyvät vinkit lukemisen arvoisista romaaneista. Joko hän oli lukenut kaikki hyllyissä olevat kirjat, tai sitten hänellä oli erinomainen ihmistuntemus. Myös oma esikoiseni opetteli lukemaan viisikkonsa ja sarjakuvansa lainaamalla Tiutisen kirjastosta, jonne poikkesimme silloisesta asuinpaikastamme Hallasta (jossa käväisimme asumassa 26 vuotta – niistäkin pari viimeistä puolittain nykyisessä Tiutisen kodissamme) samalla, kun kävimme jommassa kummassa mummolassa. Pikkusiskolle lainasimme vielä siihen aikaan katselukirjoja.

 

Voin vieläkin mielikuvissani käydä niin Tiutisen lainastossa kuin siihen kuuluvassa pienessä lukusalissa. Nyt sivukirjaston virkaa hoitelee torstaisin käyvä kirjasto-auto, jonka virkailijat hekin hoitavat tehtävänsä erinomaisesti. Saamme Suomessa olla ylpeitä maksuttomasta kirjastolaitoksesta, joka on yksi kansakuntamme sivistyksen peruspilareista. Lukeminen kannattaa aina!

 

Hyvinvointi Sisustus Hyvä olo Ajattelin tänään

Laiva tulee!

TUTUTUTUTU… kuului mahdollisimman syvällä bassolla kantautuen askareissaan puurtavien ihmisten korviin. Mitä syvempi ääni, sen isompi laiva oli tulossa Kotkan satamaan. Ja se tarkoitti Tiutisessa asuville ahtaajille töitä Vetekillä. Mummo, vaari, iskä ja sen veli olivat ahtaajia, ja tiliä kertyi vain, kun laiturissa oli laivoja. Välillä ei töitä ollut ja silloin venytettiin pennit soikeiksi.

Jos laiva saapui iltayöstä, tuuditti se saarelaiset jylisevällä musiikillaan rauhalliseen uneen.

 

Palkkapäivinä mummo toi Kotkasta käpykakun, joka oli mielestäni maailman suurinta herkkua. Minulla on vieläkin käytössä isokokoinen lusikka, jolla kakkua leikattiin. Talossa olisi kyllä ollut useampikin kakkulapio, mutta halusin aina saada tasoittaa epätasaisen leikkuujäljen sileäksi ja herkutella. Olin mummon tyttö.

 

Minulle on aina opetettu, että oma historiansa pitää osata. Jo Munsaaressa asuva isomummoni sitä tähdensi. Tätä oppia olen jatkanut ja omille lapsilleni teroittanut, ettei milloinkaan saa esittää muuta kuin itse on, sillä ”aina joku tuntee sinun vanhempasi tai mummosi ja tietää, kuka oikeasti olet ja mistä tulet”. Neuvo ei tarkoita, että ihmisen pitäisi jämähtää paikalleen, vaan historiansa tuntien ja omiin vahvuuksiinsa nojaten jokaisen tulee rakentaa omanlaisensa elämä.

 

Kerrottu historia on aina kokijansa näköinen. Niin minunkin henkilökohtaiset muisteluni ovat vain omia kokemuksiani, ja naapurin historia saattaa olla aivan toisenlainen. Uuden tiedon edessä pitää jokaisen uskaltaa kyseenalaistaa omia näkökantojaan, sillä jääräpäisesti jumittuminen omaan mielipiteeseen, ottamatta asioista selvää, ei johda mihinkään. Siinä vain pyörä pyörii paikallaan, eikä ulos uskalla hypätä.

 

Yhteiskuntaa pitää kehittää ja ihmisten tasa-arvoistamista edistää. Kotkan työttömyys hipoo 20 prosenttia. Se on hirveä luku kaupungissa, joka on rakentunut suorittavan portaan hartioille. Se on suuri joukko ihmisiä, joiden työpaikka on mennyt alta, ja joiden verotulot jäävät kerryttämättä yhteistä kassaa. Niillä yhteisillä verotuloilla pyöritetään Palo- ja pelastustoimea, sairaaloita, terveyskeskuksia, urheilukenttiä, teiden ylläpitoa ja kouluja…

Parasta ei todellakaan olisi, jos Sunila ei haisisi, Hallan satamatoiminta kuolisi ja laivat pysyisivät Kotkan kanntasatamasta mahdollisimman kaukana, sillä näiden toimintojen ympärille tämä kaupunki on kuitenkin rakentunut.

Nähtävästi tätä blogiani luetaan, vaikka aluksi luulin kirjoittavani itselleni. Kiitos kaikille, jotka ovat reagoineet ja tarttuneet kynään niin tällä blogialustalla kuin Facebookissa.  Jatketaan samaan malliin!

Työ ja raha Raha Työ