Silmä tottuu

Tiedättehän: silmä tottuu, eikä remontin tarvettakaan huomaa, ennen kuin joku uusi ihminen astuu ovesta sisään. Silloin sitä itsekin yhtäkkiä katselee ympärilleen ikään kuin toisen silmin. Kaikki toistakymmentä vuotta sitten (mahdollisesti) laittamatta jääneet viimeistelylistat loistavat poissaolollaan, ja edelleen tapetin vaihtoa odottava rappukäytävän seinä vetää katseen puoleensa. Seuraavassa hetkessä tuttuus taas palaa ja kodissa on hyvä olla.

 

Näitä postauksia varten olen joutunut lähemmin tarkastelemaan niin kotimme pohjaratkaisua ja seiniä kuin melkein kaikkia tavaroitamme yhtaikaa ja erikseen. Kotimme on kyllä niin merkillisesti sisustettu, että ihan hämmästyn kaikkea huusholliimme kertynyttä. Onneksi kaapeissa on ovet, näin edes jotkut tavarat ovat silmiltä piilossa. Tavara päivässä pois -harjoitus voisi tehdä minulle hyvää. Mutta kuka ne kaikki romut sitten haluaisi? Poiskaan ei voisi näet heittää.

Vintillä on mattojakin vaikka kuinka paljon. Osan on mummoni kutonut ihan minulle, osan olen perinyt hänen jäämistöstään ja monta mattoa on appivanhempieni aikaisia. Ja edelleen hyväkuntoisia. Tiskipöydän edessä on anopin tekemä vaalea, maitopusseista leikatuista kuteista, omissa kangaspuissa lyöty matto.

 

Syksyinen pesänrakennusvaihe on mennyt huomaamattani ohi, mutta tytär toi viime viikonloppuna uuden, kaunin lampunvarjostimen jalkalamppuun. Varjostimessa on kaunis hillitty kukkakuosi ja olisin halunnut asentaa sen olohuoneen barokkilamppuun, johon se ei kuitenkaan käynyt teknisesti. Mutta se sopi erinomaisesti omien isovanhempieni vanhaan valaisimeen, jonka hain vintiltä. Nyt se seisoo tuossa makuuhuoneen nurkassa. Jotakin uutta siis meilläkin!

 

Kartoittaessani huonekalujemme historiaa olen vertaillut niiden muotokieltä Internetin tarjoamiin kuvastoihin. Alkuperäistietojen etsiminen on mielenkiintoista, mutta paljon aikaa vievää puuhaa. Se ei todellakaan hoidu ”siinä samalla”, kun blogitekstiä kirjoittaa. Tietojen metsästäminen hakukoneiden avulla on ollut sen verran työlästä, että taidan edelleen tyytyä näihin blogissa dokumentoitiimi pöytiin ja istuimiin, koska ne ovat edelleen käyttökelpoisia.

 

Puheenaiheet Sisustus Ajattelin tänään Vastuullisuus

Kotiin kertynyttä

Appivanhempieni aikana olohuoneemme oli makuuhuone ja meidän nykyinen makuuhuoneemme oli heidän aikana olohuone. Hämeestä kotoisin ollut anoppini ei käyttänyt sanoja kammari tai olohuone – hänen puheessaan se oli sali. Tässä nykyisessä olohuoneessa on alkuperäinen pönttöuuni. Sen vieressä olevan kalusteen pelastin niin ikään jätelavalta (tällä kertaa ihan tuosta naapurista). Kaksiosainen, lakattu koivupuinen sarjapöytä, luultavimmin 1940-luvulta, on näppärä lisälaskutila, jos vaikka talossa on juhlat.

Alakerran avoin tila jatkuu makuuhuoneena, jonka kirjoituspöydän ääressä näitä juttujani kirjoitan. On muuten mieheni vanha työpöytä Hallan sahan ajoilta. Ikkunan ääressä tämä työhönottokonttorin koivupuinen, iso, yhdeksänlaatikkoinen, 160senttiä pitkä (syvyys 80 ja korkeus 76 cm) Bilnäsin komeus vie huoneesta suhteettoman suuren tilan, mutta kun se on niin kätevä rojunkeruupaikka, niin olkoon. Laatikoihin mahtuu vaikka mitä – ja sinne ne myös yleensä jäävät. Tuoli on saman huonekalutehtaan sarjaa ja tukeva istua. Pöytä on korkea ja minä lyhyt, joten työergonomiasta ei kyllä ole tietoakaan. Onneksi näppäimistö on langaton, joten sen voi pitää polvien varassa.

 

Miehen puolella sänkyä yöpöydän virkaa tekee tummaksi petsattu ja lakattu pikkupöytä. Se on Muuramen tuotantoa 1920-luvulta. Pöytä on isäni isänäidin jäämistöstä. Kaluste on kaksitasoinen ja valmistettu pyörörimoista ja laudoista. Siinä on neljä jalkaa, joita kutakin vasten vielä kaksi pyörörimaa holvimaisena tukena. Tasojen välissä on kahdella vastakkaisella sivulla vielä kolme pyörörimaa vierekkäin. Ihan kiva, vähän ehkä erikoinen. Saman sarjan erilaisia kalusteita on netissä myytävänä useita.

Tummaksi petsatun puun jylhyyttä edustaa koristeellinen, melkein metrin korkuinen Gustav Becker -seinäkello sorvattuine osineen. Saksalaistehtaan kuvaston mukaan kello on 1800 -luvun lopun tai 1900-luvun alun tuotantoa. Niitä näkee seinällä esimerkiksi vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Siipensä levittänyt kotka tarkkailee kotiamme kellon korkeimmalta huipulta. Appeni äiti on aikanaan saanut tai ostanut kellon. Tiedä, vaikka olisi häälahja? Aiemmin kello löi aina puoli- ja tasatunnit, nyt se näyttää aikaa 11.20. Se lienee kellonlyömä, jolloin talomme vieressä räjäytettiin reilut kymmenkunta vuotta sitten uuden runkovesiputken kaivantoa. Kello pysähtyi ja isokokoinen Eesu-koiramme törmäsi samassa rytäkässä pää edellä pirttipöydän jalkaan yrittäessään paeta pöydän alle piiloon, koska oli paukkuarka koira. Viimeiset elinvuotensa koira sitten kulki pää enemmän tai vähemmän vinossa, mutta rötgenkuvissa ei kuitenkaan löytynyt luuvaurioita.

Tumma puurunkoinen jalkalamppu ei aikanaan mahtunut ystävieni uuteen kotiin, joten se muutti meille. Pariskunta oli perinyt kauniin barokkivalaisimen miehen tädiltä. Jalkaosan pikkuruiset kolme tassua pilkistävät sorvatun alaosan alta. Alaosassa on myös kaiverretuin kukin koristeltu pallo, josta varsinainen lampunjalka lähtee. Varjostimen olen ostanut uutena – joskin divarista.

 

Hyvinvointi Sisustus Hyvä olo Ajattelin tänään