Keinutuoli ja muita aarteita
Kadunpuolen ikkunoista näkyvä maisema on marraskuussa muuttunut aika ankeaksi. Redutin vallanneet puut ovat ihan paljaat ja maa on peittynyt maatuviin lehtiin. Piristystä näkymään tuovat vielävihreät ruohotupsut ja lumimarjapensas, joka lienee kotoisin meidän pihasta. Lapsuudessani tähän vuodenaikaan ruvettiin kaivamaan vilttitossuja ullakolta ja pojat sitnailivat rantapuostilla. Nyt ei ole pakkasta eikä lunta…
Tule. Tästä appivanhempien vanhasta kammarin sohvasta katse hallitsee koko asuntoa, koska alakerta on avointa tilaa. Ainoastaan vessaan ja kellarin portaikkoon on suljettavat ovet. Makuuhuoneesta kellariin vievä peiliovi kaksine ikkunoineen on kierrätetty vanhasta talosta. Ovesta on poistettu maali, mutta pintaa ei ole lakattu tai maalattu. Se on aika veikeä.
Sohvapöydän pelastin jätelavalta: 50-luvun koivuinen pyöreä, kaksitasoinen sohvapöytä, lakattu sekin. Lapsuuskotini kammarissa oli melkein samanlainen – kulmikas vain – kunnes kiertävät huonekalukauppiaat saivat puhuttua äitini ympäri, ja kaunis kaluste vaihtui 70-luvun ”selkeälinjaiseen moderniin suorakaiteeseen”.
Tuo appeni äidin (s. 1882) vanha koivupuinen kiikkutuoli (lapsuuteni tiutislainen ilmaus keinutuolille) on naisihmisen erinomainen istua. Kokeile vaikka, keinuu hyvin, eikä ainakaan vahingossa kippaa nurin. Siinä on kaikki lapsemmekin tuuditettu vaarin tai mummon sylissä. Tuoli on ollut 1953 valmistuneessa talossa aina. Tuoli on sirosti vankkatekoinen, huolella veistetty korkeaselkäinen kaluste, jonka istuinosa on vartalonmyötäinen ja ”rulomainen”, kolmisenttisistä rimoista liimattu. Selkänojan kehän keskellä pystysuunnassa on viisi selälle muotoiltua rimaa, joiden välissä parin sentin raot. Tuoliin ei ole kiinnitetty ensimmäistäkään ruuvia, se on koottu lovi- ja tasotappiliitoksin. Edes yhtään pyörötappia ei keinutuolissa ole.
Minua harmittaa, etten aikoinaan tarkemmin kysellyt appivanhemmiltani tuolin alkuperää. Olen nimittäin viettänyt tovin, jos toisenkin, etsiskelemässä keinutuolinkuvia löytääkseni yhtäläisen kapistuksen. Kolme löysin: yhdessä pelkästään maininta vanha, toinen maalattu valkeaksi – ja vihdoin eilen kolmas maininnalla Billnäs! Leimaa ei tuolissa ole, mutta mielelläni tässä kohtaa uskon Internetin ihmeellistä maailmaa. Jos olisin tekemässä artikkelia tutkitun journalismin etiikalla, menisin toki kirjastoon!
Kuvastoja googlailemalla ja muotokieltä tulkiten olen jäljitellyt muidenkin kapineittemme alkuperää: Olohuoneessamme on viisihaarainen messinkinen, mahongilla somistettu Valinte-valaisin 1960-luvulta. Valkoisine kartion muotoisine lasikupuineen se on aikanaan ollut moderneista modernein. Appivanhempani ovat joko saaneet valaisimen lahjaksi tai hankkineet sen itse tähän rakentamaansa taloon.
Ainoa topattu nojatuolimme on divarista hankittu, luultavimmin 1960-luvun skandinaavinen sirojalkainen kaluste, jossa käsinojallinen istuinosa on ikään kuin jalkakehikon ”sylissä”. Jalkaosa on tummaa puuta. Tuolin tummankeltainen plyyshisamettiverhoilu on yhä erinomaisessa kunnossa, ehkä aiempi omistaja on tehnyt irtohupun suojatakseen kallista kangasta? Istuimen satulavyöt kaipaavat uusimista, mutta onhan tässä tulevina suvina aikaa.