Puujahtuutta tai perspalloo

 

 

Voiaako olla jahtuutta?

 

Tiutisessa riittää rantoja, mutta aina eivät saarenkaan lapset olleet rannassa. Saari oli lapsuudessani ”jaettu” etupäähän ja takapäähän – riippuen toki aina siitä, missä itse asui. Ennen kouluikää ei saaren toiseen päähän ollut asiaa, ettei vain eksy.

 

Pikkukenttä sijaitsi Karitien varrella ja sillä päätimme esittää sirkusta. Sirkuksessa meitä oli vain muutama korttelimme tenava, mutta yritys oli kova: Raunioilta oli löydetty ruosteinen peltitynnyri (ei tainnut olla enää palon jäljiltä, vaan myöhemmin rojuna hylätty), jonka päällä kukin vuorollaan yritti seistä – ja kävellä. Taitavimmat osasivat edetä tynnyrillä, minä en. Olin muita sirkuslaisia nuorempi, eivätkä pituus ja taidot vielä olleet sirkusluokkaa, hyvä, että pääsin tynnyrin päälle, kun jo tulin päistikkaa alas. Vähän myöhemmin kentälle tuli järeät keinut, joissa autonrenkaat roikkuivat kettinkien varassa, keinut olivat käytössä vielä omien lasteni aikana, mutta ne on sittemmin purettu pois, kun Tiutiseenkin saatiin virallinen leikkikenttä, joka sijaitsee koulun pihalla, saaren toisessa päässä.

 

Heti Pikkukentän vierestä alkoi laaja raunioalue, joka oli kasvanut nuorta koivikkoa. Koivikossa tiutislaiset kävivät tekemässä saunavastat (vihdat) talveksi. Kesällä vastottiin tuoreella vastalla, talvella kuivatulla. Jotkut suolasivat vastat tiinuun, mutta meillä ne kuivattiin ulkorakennuksen tai avovintin orsilla.

Varsinkin pojat olivat kovia kiipeilemään puissa. Riskaabelia hommaa oli pikkupoikien koivujahtuu. Jahtuussa pojat kiipesivät norjien, ranteenpaksuisten koivujen latvaan ja saivat puun taipumaan haluamansa läheisen koivun tykö, ja ei kun puun vaihto ja koskettaminen viholliseen! Hävinnyt kiipesi vastahakoisesti itse alas, mutta varma alastulo oli sillä, jonka alta puu katkesi. Ja housunpolvia ja takamuksia piti yhden sun toisen äidin paikkailla. Nyt jäljellä olevat koivut ovat jo niin vankkoja, ettei koivujahtuu onnistuisikaan, onneksi. Juosten tapahtuvaa jahtuutta (jonkinlaista joukkuehippaa) leikitään toivottavasti edelleen.

 

Pikkukentän sirkus ei niinkään vetänyt leikkijöitä, mutta perspalloon oli tunkua, siihen osallistuivat niin tytöt kuin pojat. Pikkukenttä oli hiekkainen, ja siinä housunpehvat likaantuivat, mutta saaren etu- ja takapään välimaastossa, Rantatien yläpuolella, oli niittyaukea. Sen nurmikolla oli paljon pehmeämpi pelata. ”Nakkipotkun” jälkeen sai joskus hakea palloa pusikoista. Aukea oli ollut palossa (1943) palaneen lastentarhan leikkipaikka. Jensenin lastentarha oli vasta vähän ennen sotia rakennettu iso puutalo, joka paloi maan tasalle Tiutisen pommituksissa. Tänään tarhan paikalla on uusia upeita taloja, ja teitäkin on tullut lisää.  

 

Muutamana kesänä oli niittyaukealle pystytetty Helluntailiikkeen herätysteltta, josta kuului kaunista musiikkia. Sain kotoa luvan mennä kuuntelemaan ja muistan istuneeni lumoutuneena seuraten veisuuta ja sananjulistusta. Teltassa aistittava hurmoshenkisyys oli minusta kiehtovaa. Hengellisiä lauluja ja Siionin virsiä sain sitten onneksi laulaa myös tarhantädin vetämässä seurakunnan tyttökerhossa, jossa kävin useana talvena.