Tappelu, tappelu!

 Tappelu, tappelu!

Blogini tarkoituksena on kertoa elämästä lapsuuteni Tiutisessa sellaisena kuin sen muistan. Kiitos, että kommentoitte ja osaltanne rikastutatte muistojani. Joku aina kertoo vähän lisää tai erilailla, ja sillä tavoin historiasta tulee yhteistä. Käytän häikäilemättä hyväkseni kaikkea minulle Tiutisen historiasta kerrottua. Kaikki mielipiteet puolestaan ovat omiani ja harkittuja. Joissakin kirjoituksissani mieheni (s.1950) ikäluokan kokemukset ovat pinnalla, näin on esimerkiksi tämänpäiväisessä.

Saariston lapsista annetaan aina seesteinen ja ihannoiva kuva. Mutta ei sellaista ihmisyhteisöä olekaan, jonka sisällä ei ristiriitoja ja eripuraa olisi koskaan ollut. Olisi julmaa puhua tosiasioita vastaan. Lapsuuteni Tiutinen ei ollut mikään lomakohde, vaan kovia kokenut kotisaari, jossa ihmiset elivät hyvin arkisesti ja rehellisesti.

Sodan jälkeen ihmisten elämä oli rankkaa, ei ollut tarjolla terapiaa, eikä keskustelurinkiä. Lapset varttuivat siinä sivussa, mutta aikuisten kipuilu oli joidenkin kohdalla musertavaa. Joillakin saattoi koko tilipussi huveta muutamassa illassa kavereiden kanssa sotakokemuksia tai lapsuuden traumoja paikkaillen. Monen sodasta hengissä selvinneen ainut unohduskeino oli alkoholi. Sotalapsuuden kokeneiden kesken tai sodassa itse aseistettuna olleiden kanssa lienee ollut helpompaa korttiringissä puida yhteisiä kokemuksia, säästää perhettä. Hmm…

Entä sitten näiden miesten lapset?

Ne, joiden isät olivat olleet rintamalla, varttuivat jonkinlaisessa puhumattomuuden ilmapiirissä, ei vanhemmilla yleensä ollut sanoja käsitellä sodassa menetettyä nuoruuttaan ja ohjata poikiaan ratkomaan asioita puhumalla. Oman ikäisteni isät puolestaan olivat pääsääntöisesti olleet sotien aikana joko lapsia tai varhaisnuoria, jotka eivät olleet olleet rintamalla. Joka tapauksessa sotienjälkeisessä lastenkasvatuksessa (niin kotona kuin koulussa) oli pääasia, että lapset olivat kiltisti ja tottelivat kyselemättä, asioita ei tarvinnut perustella – keskustella ei juuri osattu. Melkein joka talossa oli ovenpielessä koivuniemenherra.

Ihminen joko kääntyy ahdistuksessaan sisäänpäin tai purkaa kipuaan ympäristöönsä, aikuiset lapsiin ja lapset taas toisiin lapsiin. Kipuilu on toisinaan fyysistä: Suurten ikäluokkien ollessa nuoria saaren isot pojat ottivat ainakin kerran kesässä rajustikin yhteen. Saaren etu- ja takapään joukkueilla oli johtajat, muttei muuta hierarkiaa. Eri puolet tappelivat keskenään aseina nyrkit, kepit, kivet ja tiilet. Jollakin saattoi olla jopa kivilinko! Sodassa otettiin myös vankeja.

Sotatappeluun kuului niin ikään turvesota: Maasta kiskaistiin ruohomättäitä juurineen ja multineen ja niitä singottiin vihollisen niskaan. Turvesota sellaisenaan oli pienempi taistelu, jollaiseen muistan osallistuneeni itsekin, mutta turvesota oli myös osa ”saaren päiden” rajumpaa tappelua.

Laatikkotehtaan raunioilta pojat löysivät aspeja, ne olivat jäänteitä rautalangan sidonnasta. Aspeja ammuttiin aspiksilla, eräänlaisilla ritsoilla, joissa oli polkupyörän venttiilikumi viritettynä ritsan haarojen väliin. Ja lähti lujaa! Onneksi kukaan ei tainnut sokeutua. Ja toivottavasti niitä aspeja ei ammuttu ihmistä kohti.

Kai se oli jonkinnäköistä reviiritaistelua? Tiutislaiset ovat aina olleet hyvinkin tietoisia omista alueistaan, esimerkiksi mantereelta saatille tulevat nuorukaiset saivat tuta joskus rankkaakin sakinhivutusta, kuten kivitetyksi joutumista. Mitään järjellistä selitystä en moiselle keksi.