Tiuskan tarhan leikkejä
Olen saanut mieltälämmittävää palautetta niiltä, jotka kirjoituksiani ovat lukeneet. Yhdessä muistaminen tuo aina uusia ideoita, ja otan niitä mielelläni vastaan. Jotkut vuosiluvut ovat saattaneet mennä sekaisin, mutta kukaan ei onneksi ole asiasta pahoittanut mieltään. Saarelaiset ovat aina olleet suurpiirteisiä, turha nipotus ei vaan tänne sovi. Jos jonkun remontti venyy ja venyy, jos jollakulla on nurmikko leikkaamatta ja piha hoitamatta, jos… Antaa olla, kysytään, voiko auttaa tai pidetään suu kiinni.
Koulut alkavat kolmen viikon kuluttua, silloin minun täytyy harventaa kirjoitustahtia, koska luokanopettajan työ vaatii paneutumista, se vie ihmisen täysin mukanaan. Oppilaani ansaitsevat läsnäolevan opettajan, jonka ajatukset eivät harhaile. Rönsyilevät kyllä – se on eri asia. Koulu on koulu ja suomalainen koulu on minulle pyhä asia. Ja ne oppilaat.
Tiutisen päiväkodin kuistilla oli ristikko, jossa kesäisin kukkivat koristekrassit. Krassin vienon makea tuoksu on yksi lapsuusmuistojeni helmistä. Minun on tyydyttävä ostokukkiin, en näet ole kertaakaan saanut krassejani kukka-asteelle, vaikka olen niitä muutamana keväänä esikasvatellut. Tiutisen lastentarhan tuoksumuistoja ovat kraanavesi ja koristekrassi.
Kesäleluvarastossa oli isoja puisia kuorma-autoja, joilla pojat leikkivät. Me tytöt taisimme silloinkin leikkiä lähinnä kotia tai kauppaa. Aina välillä taas keinuttiin junakiikussa tai riippukeinuissa. Vieläkin vatsanpohjassa vihlaisee, kun muistaa ne riippukeinujen kovimmat vauhdit, milloin täti ei ollut vahtimassa. Isoimmat pojat yrittivät saada vauhtinsa sellaiseksi, että keinu olisi kiertänyt ylätangon ympäri. Ainakin he kehuivat onnistuneensa.
Hellepäivinä muistan lasten kirmailleen pihalla pikkuhousuissa, niissä vaaleanpunaisissa flanellipöksyissä. Kaikilla oli samanlaiset, ei silloin mitään pitsejä tai kuvia alusvaatteissa ollut. Oikein kuumina päivinä täti nosti kastelukannun ja kaatoi siitä sihtisuuttimen läpi vettä niskaamme. Suihkun alta piti juosta, että kaikki halukkaat ehtivät kastua. Sitä en muista, oliko silloinkin pöksyt jalassa, mitään uimapukuja tarhalaisilla ei ainakaan ollut.
Ainakin kerran kävimme retkellä Langinkosken keisarillisessa kalastusmajassa. Voi olla, että retkelle pääsivät vain syksyllä kouluun lähtevät. Tuurimoottorilla mentiin Miljoonamöljän päähän, laiturilla järjestäydyttiin parijonoon, jonojen välissä oli naru, jossa jokaiselle pikku kätöselle oma lenkki, josta pitää kiinni. Tädit kulkivat jonon alussa ja lopussa. Seuraava muistikuva retkeltä onkin jo Langinkoskelta, siellä söimme eväitä ulkona.
Talvisin leikimme samoja lumileikkejä kuin kaikki pohjoisen lapset: Tädeiltä salaa pojat saattoivat olla lumisotaa, mutta kaikki me hiihdimme, laskimme mäkeä, rakensimme lumilinnoja ja -lyhtyjä ja teimme lumileikit. Lumileikit vaativat auraamattoman pihan (jäälle ne oli helppo tehdä kouluikäisinä, kun sinne jäälle sai edes mennä). ”Leikitää lumileikkei!” Se tarkoitti kotileikkiä taivaan alla. Ensin tehtiin huoneiden rajat etenemällä lumessa jalat vierekkäin, jotta seinistä tuli suht suorat, huoneita tehtiin sen verran kuin tarvitsi ja huonekalut lumesta. Luonnosta löytyy talvellakin materiaalia kodinsisustukseen; puiden oksia, jäätä, talventörröttäjiä (hienoja kukkia maljakkoon, joka oli lumikokkare) jne. Mielikuvitus asetti rajat ja aika kului.