Tiutisen sorsat
Tiirat lähtivät ensimmäisinä. Nauru- ja kalalokit ovat myös matkanneet etelämmille elinalueille talveksi. Kalastajista silkkiuikut ja koskelot ovat rannikolla edelleen. Koskeloparvissa on kymmeniä yksilöitä, kun ne lipuvat sillan alta ja vieritse.
Vielä pari viikkoa sitten pääskysillä oli kokoontumislennot, lähtölaskenta oli alkanut, nyt ei niitäkään enää näy. Hyönteiset ovat käyneet Pohjolassa vähiin, koti on linnuillakin siellä, missä on ravintoa. Eletäään syyskuun puoliväliä.
Sorsat joutuvat itse ravinnoksi. Jo parin viikon ajan ovat pyssyt räiskineet lintuparkoja hengiltä. Pauke kuuluu Kuutsalosta ja Laiskankarista illasta aamuyöhön. Siitä päätellen sorsia on edelleen, vaikkei niitä Tiutisen rannoilla enää juurikaan näy. Viime vuosien aikana rannikon uusi laji, kyhmyjoutsen, on rohmunnut sorsien pesäpaikat, ja toiset tulokkaat, minkit, viimeistelevät vähäisenkin pesinnän tuhoamisen. Lapsuudessani sorsaperheitä oli kymmenittäin joka kesä.
Tunnen monia saarelaisia, joilla on erityinen suhde lintuihin. Joku kesä sitten mieheni kiinnitti piharakennuksen katonharjan alle laudan. Oli kuulemma haarapääskypari käynyt ihmettelemässä talvella kaadettujen koivujen myötä kadonnutta pesimispaikkaa. Olivat ihan nyökkäilleet katonharjalle päin. Seuraavana päivänä oli pesänrakennus täydessä vauhdissa.
Toissa kesänä puolestaan vesi oli ylhäällä, eikä savea ollut saatavilla rakennustarpeiksi. Onneksi meillä on näitä ikuisuusprojekteja: pääskyt muurasivat pesän sahanpurusta, jota oli kasalla rakennuspuuhien jäljiltä. Pesä on vieläkin paikoillaan.
Aku ja Iines tulivat joka päivä. Naapurin saunan katolla ne odottivat talon ulko-oven avautumista. Kun naapurinrouva tuli ulos, lennähtivät seurustelevat sorsat hänen jalkojensa juureen tietäen saavansa puuroa tai leipää. Jos naapurit jostakin syystä olivatkin poissa kotoaan, kävivät linnut ylärappusilla asti ihmettelemässä, kunnes ymmärsivät tulla tälle tontille ruokaa etsimään. Samat sorsat useana vuonna.
Iltapäivisin riiuupari tuli meidän pihaan, jossa myös tiesivät saavansa aterian. Yhtäkkiä koiras rupesi vierailemaan pihallamme yksin, se oli ulkoasultaan nukkavieru, kun ei enää tarvinnut hurmata puolisoaan saadakseen jatkaa sukua. Oli näet tullut munimisaika. Naaras vain pistäytyi pikapikaa hotkaisemassa valmiiksi liotetun leipäannoksen (mieheni niitä palveli), sillä oli kiire hautomaan. Koiras oli munimisen aikaan vierotettu perheestään, josta naaras huolehti yksin. Keväällä ne taas löytäisivät toisensa.
Munien kuoriutumisen jälkeen sorsaäiti ylpeänä uitti poikaset rantaamme, se halusi esitellä pienokaiset. Joka päivä perhe saapui vierailulle ja poikasetkin kesyyntyivät. Valokuvissa näkyy, kuinka pikkusorsat kiipeilivät mieheni jaloilla ja käsivarsilla hänen istuessaan rannassa leipäpussi kädessään. Linnut kirjaimellisesti söivät kädestä.
Lapsuudessani liikkui huhuja, joiden mukaan jotkut Tiutisen vanhemmat miehet pyydystivät sorsapaistin äänettömästi: kesän aikana kesyyntyneet pullasorsat oli helppo houkutella kosketusetäisyydelle, nostaa syliin ja taittaa niskat nurin – kenenkään ääntä pitämättä.