Vihdoinkin kouluun

 Opettaja

Historian kokoamisessa on vaikeinta saada kerrotuksi tapahtumat ajallisessa jatkumossa. Kaikissa elämänvaiheissa tapahtuu paljon samaan aikaan. Ja eri-ikäisten kokemukset linkittyvät lomittain. Jos lähden seuraamaan yhteistä tietä, jää oma polku väkisin varjoon. Yhtäkkiä huomaankin kertoneeni 1970-luvun teini-ikäisten maailmasta Tiutisessa ja jättäneeni oman tarha-ajan jälkeisen lapsuuteni kertomatta. Siitä nyt:

 

Neljän vuoden tarhajakson jälkeen menin kouluun. 60-luvulla ei ollut esikouluvuotta, mutta päiväkoti antoi kouluun tarvittavat perustaidot vilkkaalle tyttölapselle: pysähdy, keskity, kuuntele, toimi, opi. Olin odottanut kouluun pääsyä kuumeisesti jo pitkään, minulla oli kova hinku oppia asioita. Kotona leikin opettajaa jo tarhaiässä, liitutaulu oli keittiön seinällä, pienemmät sisarukseni olivat oppilaitani.

Iltojen hämärtyessä sai pikkusisko lähteä opettajan kanssa ”välitunnilla” pihan perällä olevaan ulkovessaan – muka kunnia-asia oppilaalle. Pelkäsin pimeää, enkä olisi yksin uskaltanut.

 

Kauniit vaatteet (taisi olla punainen villatakki harteilla), sievät kengät, tummat hiukset, joiden alta vilahtivat kultaiset nappikorvakorut, ja kirkkaan punaista huulipunaa. Hajuvedelle tuoksuva ihminen, joka kumartui puoleeni, kun seisoin jännittyneenä Tiutisen kansakoulun jonossa ensimmäisenä koulupäivänäni, valmiina astumaan kauan odotetulle opintielle syyskuun alussa 1964. Ensimmäinen koulumuistoni. Opettaja.

 

Ekaluokkalainen ihailee omaa opettajaansa yli kaiken, kritiikittömästi. Vaikka opettaja vähän mokaisi, ei haittaa: Ope tietää kaiken, vanhemmat eivät, ja kotona kiistatilanteissa lapsi herkästi vetoaa opettajan sanoihin – vaikka tämä olisi täysin tietämätön koko aiheesta ja vanhemmat oikeassa. Nämä ovat juuri niitä sudenkuoppia, joihin helposti langetaan: isä tai äiti ajattelee opettajan olevan tyhmä ja kertoo sen lapselleen. Tarpeeksi usein toistettuna lapsi uskoo vanhemman opettajasta mielipiteen olevan tosiasia. Mutta minun opettajani oli viisas ihminen.

 

Oli kivaa, kun minulla oli nuori ja kaunis äiti, joka lauloi radion mukana iskelmiä kotitöitä tehdessään. Huulipunaa äiti laittoi ainoastaan lähtiessään Kotkaan asioille. Ripsiväri puolestaan oli sellainen kuiva kakku, josta märällä harjalla hangattiin väriä, harja kasteltiin syljellä. Ei se ollut suinkaan omituista, vesi näet piti kantaa ämpärissä sisään ja ulos, ei sitä kukaan meikkaamiseen tärvännyt. Saarelta poistuessaan naiset myös pukeutuivat vähän paremmin, kaupunkiasuun. Takkikin oli kaupunkireissuille erikseen, ja asioille lähtiessään äiti oli pikkutytön silmissä kuin juhliin lähdössä.

 

Opettaja oli aina hieno. Ja hän osasi soittaa urkuharmoonia. Opettajan ääniala oli varmaankin sopraano, joka tapauksessa lapsille vaikea ääniala. Mutta kansakoulun oppimäärään kuuluneet maakuntalaulut, vuodenaikoihin sidotut lastenlaulut ja juhlavirret opimme ulkoa jokainen hänen 1. – 2. -luokassaan istunut. Taitaisivat nuo sujua vieläkin, kunhan opettajamme istahtaisi urkupallille, asettaisi venttiilit oikein, nostaisi sormet koskettimille ja tarmokas polkeminen ja palkeiden huohotus alkaisi.

Tiutisen lähisaariin viime vuosina pesiytyneiden kyhmyjoutsenten siiveniskuista kuuluu vähän samankaltainen klonksutus kuin urkuharmoonin polkimista, vain kovempi ääni.