Niin… Sen kohtalokumman metkut.
Toiset ovat joko ateisteja tai he ovat uskossa. Koska en voi asettaa mitään varsinaista uskontoa paremmuusjärjestykseen niin kai se sitten on jotain muuta. Vaikkei sillä nimeä ole niin uskon kuitenkin, että jokin elämääni ohjaa.
Minä olen taapertanut elämääni kohtalokumman kanssa ihan kuin jonkinlaisessa ”parisuhteessa”. Se on yrittänyt parhaansa mukaan suojella ja ohjata. Vinkkailla suuntaa minne mennä. Heittänyt eteen valintoja. Jotkin asiat ovat toimineet, mutta ihmissuhde-rintamalla kohdalleni osunut kohtalokumma on ollut todella kömpelö. Vai onko kyse sitten siitä, että olen osunut johonkin väärään aikakauteen tai kenties kokonaan väärälle planeetalle. Huumorintajuttomuudesta ei voi syyttää ja heittelee se välillä jotain lohdutuspalkintoja eteen, jos ihan liian rankaksi ovat hänen työtapaturmansa käyneet. Olen yrittänyt hyväksyä, että kohtalokummani on maanantaikappale tai sitä ei ole perehdytetty tehtäväänsä tarpeeksi hyvin. Olen kuitenkin huomannut, että yritystä siltä kyllä löytyy vaikkei välttämättä käytännön logiikasta haisuakaan.

Vuosia jatkuneen yksinäisyyden kanssa kamppaillessa aloin turhautumaan. Miten on edes mahdollista, että kerta toisensa jälkeen törmään ihmisiin, jotka joko tietoisesti tai tiedostamatta kohtelevat kuin roskaa. Tai.. noh, minun täytyisi olla jotenkin hyödyksi ja jos en ole niin sen jälkeen ihmisarvoni on jotakuinkin nolla.

Usein näillä ihmisillä on itsellään isompia ongelmia. Psyykkisiä, mikä ei näy välttämättä päälle päin. Mutta ajan kanssa huomaa, että ei kyetä ajattelemaan oman kuplan ulkopuolelle. Ja usein he tarvitsevat todella paljon apuja ja odottavat päälle vielä palkintoja. Ns. Kaveruus kulkee siis vain yhteen suuntaan vaikka pitäisi olla vastavuoroisuutta.

Miesten suhteen tuuri on ollut vieläkin huonompi. Esineellistäminen. Sama yksisuuntainen palvelun ja paapomisen odotus, muttei kyetä antamaan itsestä mitään.

Kun minulle vapun aikoihin ehdotettiin ”kaveruutta” lisä-bonuksella niin en hypännyt horjuvaan kyytiin.
Eli juuri eronnut tarjosi minulle ”loistavaa” mahdollisuutta olla hänen kaverinsa niin, että siihen kaveruuteen kuuluisi antaa omaa ihoa ja läheisyyttä lohdutukseksi. Saate sanoilla: ” En voi antaa itsestäni nyt mitään, mutta tarvitsen läheisyyttä.”
Kiusasin hetken tätä miestä neuvottelemalla sopimusta. Kai tällaiseen joka tytön unelmahommaan kuuluu edes jonkinlainen palkkio. Vaikka sitten rullaverhon kiinnitys seinään. Jotain sentään täytyy saada. Herra empien lupasi, mutta palautui kiireen vilkkaa takaisin parisuhteeseensa. Sinkkuelämä ilmeisesti alkoi pelottamaan, koska vapaana riekkuvat sinkkunaiset uhkailevat työllistää poraushommilla.

Olin ehdotuksesta vihainen. Jopa niin vihainen, että aloin miettimään ihan tosissani, että onko minun elämäni tarkoitus tosissaan olla vastaanottamassa kerta toisensa jälkeen ehtoja olemassaololleni.
Jos kelpaan sukulaiselleni niin minun haukkumiseni on automaatio. Tai minua totta kai voi käyttää vaikkapa oman firman pyörittämiseen sillä aikaa, kun itse istuu baarissa.
Jos joku kehuu kauniiksi tai kivaksi niin heti perään on heitetty ”lasku”. Kehu ei koskaan ole ilmaista. Miehille pitäisi välittömästi antaa seksiä ja naisille lahjoja tai helpottaa heidän arkeaan rahalla, kauppareissulla, siivoamisella, koiran kusetuksilla jne.
Toki puhutaan myös omasta vastuusta. Mutta miten ihmeessä oppii vetämään rajoja, jos rajojen rikkominen on niin normaalia, ettei edes voi tiedostaa miten ja missä kohtaa asettaa rajat. Tai onko edes ymmärtänyt, että voi asettaa rajat ilman, että maailma siitä romahtaa. Mistä tämän on voinut oppia, jos ei ole ollut mitään mistä oppiatai ketään, joka opettaisi?

Raivostuin ja turhauduin. Jubisin ääneen kotonani, että en taida enää uskoa yhtikäs mihinkään. Mitä sellaisella kohtalolla oikeasti tekee, mikä on tuominnut minut kitumaan loputtomiin yksinäisyydessä? En ihan tosissani enää jaksaisi. Tämä ei ole reilua. Pidin puhuttelun Universumille, kohtalokummalle, arkkienkeleille, energiakiville, intuitiolleni yms. Koko poppoolle. Jos kerran minua varten ei ole minkään asteista ihmissuhdetta niin haluan jonkin merkin. Joku merkki!!! Etten enää odota vaan keskityn sitten vain hengittämiseen. Opettelen tekemään elämästäni siedettävän sillä mitä on, mutta voin vihdoin lakata kuvittelemasta ja odottamasta sitä ihmettä, että olisin edes kerran jollekin tärkeä ihan omana itsenäni. Nyt riittää näiden itsekkäiden paskahousujen marssiminen eteeni runnomaan itsetuntoani.
Tässä kävi vielä sellainenkin, että olin tavannut erään naisen, josta tuli kaverini. Aivan ihana tyyppi. Hän kuitenkin muutti juuri toiseen kaupunkiin. Olemme toki yhteydessä vielä, mutta harvakseltaan. Miksi ihmeessä, kun löytää jotain niin se aina katoaa kauemmaksi. Ei voi käsittää.
Haluan merkin! Siinä hetkessä sain päähäni, että merkiksi siitä että olenko loppuelämäni täysin yksin, haluan setelin. Seteli on hyvä merkki. Sillä voi lohdutukseksi ostaa sitten vaikka jäätelön. Mutta merkki on saatava. Piste! Vastauksia! Nyt!


Seuraavana aamuna matkustin töihin. Tapanani on ollut polttaa tupakki matkan varrella ja nakata stumppi roskikseen. Roskikselle päästessäni tuijotin esinettä epäuskoisena. Naurahdin ja totesin ääneen.. Haista sinä universumi paska….Otin roskiksen päällä lojuvan 20 senttisen ja pistin taskuuni. Okei! Se on merkki, mutta inflaatio on ilmeisesti iskenyt näköjään näihin hengellisiin ihmeisiinkin. Kohdallani… no totta kai.

Meni jonkun verran aikaa. Ja piristin itseäni edellisessä postauksessa kertomallani reissulla. Reissun jälkeen vastaan tuli tosiaankin ihminen, joka kehui ilman, että olisi ollut tarvetta viedä sitä kehun tuomaa kivaa fiilistä pois.
Tämä kaveri jäi mieleen ja aloin selaamaan puhelinta. Olimme aiemmin vaihtaneet numerot, mutten ollut tallentanut sitä mitenkään. Löysin mahdollisen numeron samaiselta illalta, kun mursin käteni. Zekkasin numerotiedustelusta nimen ja googlasin kasvot. Juu kyllä se tuo on. Uskaltaisinko kiittää hyvästä mielestä.

Tuumasta toimeen ja kirjoittaessa viestiä, päätin pitää sen mahdollisimman neutraalina. En voinut tietää, onko mies varattu ja en halua sekoittaa mitään. Kirjoitin viestin itseasiassa samaan aikaan, kun kirjoitin edellistä turinaani. Siksi turinointi jäi vähän tönköksi. Kiitin kehuista ja kerroin, että on mukava aloittaa työt hyvällä fiiliksellä, mikä on kantanut monta päivää. Tämmöinen, kun saa niitä kehuja vain harvoin.

Sain vastauksen ja muutama viesti vaihdettiinkin. Hän ei tainnut oikein ensin tajuta kuka olen. Kutsui syömään joku päivä ja sovittiin treffit viikon päähän maanantaille, koska olin viikonlopun töissä. Hän ei malttanut odottaa vaan soitti viikonloppuna yöllä. Ihmettelen vieläkin, miten hän pääsi ”Älä häiritse”-tilan läpi. Asetuksien ei pitäisi antaa periksi. Ihmetteli ääneen, että oletko sinä tosiaan sinä. Öö kai minä olen, jos puhumme samasta tyypistä. Noh, minun oli pakko jatkaa unia mennäkseni aamulla töihin. Nukkumisesta tosin ei tullut enää mitään.

Maanantai koitti ja menin kyläilemään. Mies oli panostanut. Oli hienot astiat ja vaikka minkälaista herkkua. Hän oli paistanut lettuja. Täytteeksi suolaista ja makeaa. Suolainen kana-juttu maistui samalta, kuin olisin itse tehnyt. Jälkkäriksi oli lettujen kanssa lakkoja, mansikoita, itse tehtyä nektariinihilloa, kermavaahtoa ja ja ja ..

Herkuista huolimatta, jokin kipinä puuttui. Olin jännittänyt valtavasti sitä, mitä itsestäni kertoisin. Jotenkin historiani on niin ankea, etten tiedä kannattaako sittenkään kertoa heti kaikkea. Miten tulit pääkaupunki-seudulle? Ajoin itse, mutta meinasin kuolla auton suistuttua liukkaalla melkein rekan alle. Miksi muutit? Koska äitini haukkui minua jatkuvasti huoraksi niin emme mahtuneet mitenkään samaan kaupunkiin. Missä asuit? Alkoholisti-tätini luona ja työskentelin hänen kahvilassaan 2 markan tuntipalkalla ja asuin hänen sohvallaan…. Juu ei.

Hän oli kysynyt puhelussa lapsista ja miksi niitä ei ole. En alkanut yöllä selittämään. Olisin kuitenkin halunnut nyt tavatessa kertoa. Kysyin hänen lapsistaan ja vastaus oli, että tietysti on. Whaat!? Tietysti? Eli se on normaalia, mutta epänormaalimpaa on, ettei ole. Noh aloin selittämään omasta kokemuksesta niin saman tien mies ohjasi keskustelun täysin muualle. Whaat!? Minut ohitettiin .Murinaa.
Vaikka muuten hänen olemuksensa oli todella rauhoittava… varmaan siksi, että se kipinä puuttui niin jotenkin se jutustelu jäi suurin piirtein säähän ja tomaatin viljelyyn.
Katselin häntä, että on siinä jotain kiinnostavaa, mutta mutta..

Palasin kotiin ja yön mietittyä ilmaisin, että oli kivaa, mutta tämä lapsiasia jäi hiertämään. Koen, että olisin jotenkin huonompi. Olen varmasti monessa muussakin asiassa. Poltan tupakkaa. Vakituista työpaikkaa ei ole. Käytän myös housuja… Tämä oli piikki heittoon, että naisten pitäisi käyttää mekkoja kesäisin. Olisin iloinen, jos moikataan ja kaverikin voin olla, mutta tuskin sen enempää.
Hän vastasi, ettei se lapsettomuus ole ongelma ja ilman muuta voidaan olla kavereita. Hän ainakin kohdatessa tulee juttelemaan.

Viikon verran jubisin itsekseni. Olen kauempaa katsellut heppua ja hänessä on ollut jotain kiinnostavaa. Ulkoisesti ei lainkaan sellainen, mitä yleensä katselisin. Välillä myös käyttäytyy ns. Kukkoilevasti. Sellainen huomionhakuista mellastusta. ,Ikään kuin rooli päällä. Tosin hän on kaikkien kaveri. Kahden kesken todella rauhallinen ja seurassaan oli kuitenkin turvallinen olo. Hän itse sanoi olevansa juntti ja mietin, että onko se sitten sitä, ettei oikein osaa ja töksäyttelee. Joku varmaan sanonut juntiksi.
Hänestä ei jää huomaamatta, että kiinnostusta on. Hän ei ollut päälle käyvä mikä on plussaa.
Minulla on kuitenkin periaatteena nollatoleranssi. En halua, että minua pidetään jotenkin eriarvoisena asiassa, mihin en voinut kunnolla vaikuttaa. Olisinko valmis ”vahinko”-töksäytyksiinkään, mitkä saattaisivat loukata. Ehen, nöyp! Silti tuo vaivaa. Ihan pirusti. Mene pois minun päästä!

Kappas vaan, kun meni viikko ja törmäsimme. Meni kaiken kaikkiaan varmaankin kolme minuuttia ja periaatteet lensivät kaaressa roskakoriin. Kipinää oli enemmän kuin tarpeeksi. Hän oli luonani yötä ja en ole varmaan koskaan ollut edes kotonani yhtä kotona, kuin hänen kainalossaan.
Aamulla hänellä ei ollut mihinkään kiire vaikka vähän kai olisi ollut. Kertoi lähtevänsä parin päivän päästä lomareissulle kolmeksi viikkoa.
Häneltäkin alkoi sadella ”periaatteita”.
Kuuntelin kummallisen viilipyttynä, kun herra esitteli periaatteensa. Häntä ei voisi kahlita. Hänellä on muutakin elämää. Huomenna hänellä olisi tapaaminen, mistä ei kertonut yhtään enempää. Silmissä kuitenkin sellainen ärsyttävä pilke. Justiin niin muuten, tuossa tapauksessa on jotain pikkasen ärsyttävää. Sellaista, mikä kutittelee hermostoa, mutta kumma kyllä hyvällä tavalla.. Hän aikoisi loppupäivän pakkailla ja siivoilla, eikä aio välttämättä katsoa puhelintaan, eikä ala viestittelemään.
Selvä pyy!

Hymyilin vaikka sisuskaluissa kysymysmerkit sinkoilivatkin. Noh, ainakin sain itse edes hetkeksi hellyyttä. Voi sitten taas parin vuoden päästä jälleen pistää taas kohtalokumman piinapenkkiin ja arvostella kömpelyyttä. Siis tuollako on sittenkin joku muu vaikka olen asian kuulustellut jo neljään kertaan ja saanut kieltävän vastauksen?
No ole sitten rauhassa. En ala anelemaan.
Herra häippäsi kotiinsa ja minä jatkoin omaa olemistani.
Laitoin julistuksesta huolimatta viestinä työvuorolistani siltä varalta, jos aikoo murtautua yöllä puhelimeni muurien läpi niin kurkkaa ensin, milloin voi soittaa.

Meni pari päivää ja illalla sain viestiä. Oli ollut tapaamisessaan muun elämän kanssa. Leikkimässä pari vuotiaan kummilapsen kanssa ja auttanut kaverinsa terassin kunnostuksessa. Jaahas! Sisuskaluista pyörähti yksi kysymysmerkki pois. Tuli väkisinkin mieleen, että onkohan minusta ollut puhetta ja kaverit kehottaneet hieman tiedottamaan selkeyden vuoksi, että mistä on kysymys. Viesti kuitenkin antoi ymmärtää, että kiinnostusta oikeasti on. Käsitys vahvistui siitäkin, että hän lähetti junalipustaan kuvan saatesanoilla, että nähdään kolmen viikon päästä.
Kun hän pääsi perille niin tiedotti siitä kuvien kera.

Hän on ollut koko ajan vahvasti mielessä. En kuitenkaan viitsi pommitella viestein. Lomailkoot rauhassa. Ihmettelen oikeastaan itseäni. Olen niin kummallisen luottavaisin mielin, että tästä voisi ihan oikeasti tulla jotain mukavaa, kun pääsemme tutustumaan enemmän. Hänessä tuntuu olevan jotain samanlaisuutta. Ainakin oman tilan tarpeen suhteen. ja viestittelyn. Ei ole mitään järkeä uuvuttaa loputtomilla viesteillä ja tuijottaa puhelinta, kun voi sitten ihan elävällä kuvalla ja äänellä tutustua ja olla ihan oikeasti läsnä.

Tapaamisen ajoitusta mietin, että hyvään kohtaan tuli. Tavallaan on saanut maistiaisia ja kiinnostus on vain kasvanut. Kuitenkin pakollinen paussi, jottei mene tuhat lasissa kuuhun ja rysähdä täydellä vauhdilla alas. Draamaa on ollut tähän elämään jo ihan riittävästi.

Periaatteet ovat ihan kivoja, kun ne voi tarvittaessa ottaa käyttöön ja sopivassa kohtaa sinkauttaa kaatikselle. Jonkin aikaa vielä ja sitten pääsee tutustumaan paremmin. Tuskin maltan odottaa, mutta odotan silti.

Sain kahdeksi kuukaudeksi hetken hengähdystaukoa. Jihuu! Hommat alkavat huomenna ja rutiineja rakastavana odotan innolla. Samalla saan tungettua jalkani oven väliin. Mietin, että valitsisiko vasemman jalan, koska se on saanut muutenkin kolhuja niin siihen samaan sumaan se menee.
Olen aiemminkin ollut kyseisessä paikassa hommissa. Eka kerralla totesin, että olipa kummallinen meininki. En varmasti tule toista kertaa. Kuitenkin piipahdin muutaman kerran uudelleen ja fiilis muuttui. Sitten sain kuukauden pätkän ja lopulta kysyivät kesätöihin.
Odotellessa kävin eräässä toisessa paikassa hommailemassa. Olin pitänyt siitä paikasta tosi paljon. Nyt kaikki oli muuttunut. Tarvitsin ohjeistusta uudessa asiassa, mitä en saanut mitenkään päin. Eräs työntekijä tuntui tekevän lisähommia tahalleen. Olin sen jo aiemmin huomannut. Toinen työntekijä on puolestaan melkoinen rasisti. Ehkäpä myös tyypillinen elämäänsä pettynyt nainen, jonka päivä rakentuu paremmaksi pilkkaamalla muita. Ne loput olivat niin pahalla tuulella, että päätin etten enää tuonne mene. Ei se ole sen arvoista.

Päätin sitten pitää pienen loman. Kaivelin säästöistä sen verran, että hyppäsin lentokoneeseen ja matkustin Riikaan. Pari yötä ja nautin joka hetkestä. Toki aloin arvuuttelemaan, että onkohan minullakin jonkin asteinen ADHD. Kävelin kolme päivää melkein tauotta aamusta iltaan nähdäkseni mahdollisimman paljon. Vaiko sittenkin jokin autismi koska uppoudun niin täysillä johonkin toimintaan tai ehkä jopa molempia.
Pärjään kuitenkin.
Riikan puistoalueet ovat aivan ihanat ja jossain vaiheessa tarvottuani pakotin itseni istumaan hetkeksi nauttimaan maisemista. Myös markkinat ovat kivat. Vanha kaupunki meni siinä missä muutkin. Istahdin pikkupaattiin kanaaliajelulle ja jatkoin kävelyä.
Aluksi en ajatellut shoppailla kuin ihan vain perus tuliaiset itselleni. Viiniä ja tupakkaa. Törmäsin kuitenkin ihanaan pitsiseen ”rantamekkoon” ja mukaan se lähti. Mekosta on tullut lempivaate. Se on niin suurireikäistä pitsiä, etten kehtaa sitä pelkästään alusvaatteiden tai uikkareiden kanssa pitää. Jostain alelaarista löysin kuitenkin parilla eurolla samaa mallia olevan tunikan alle ja voila. Asu on siinä. Leggareiden kanssa tai ilman.

Reissu piristi valtavasti. Sain uudenlaista energiaa laittaa kotia ja ulkoilla. Törsäsin vielä hieman ja ostin pari ihonhoitotuotetta ja aloin taas pitämään parempaa huolta itsestäni. Kimmokkeen sain lentokentällä, missä jäin jumiin tuote-esittelijän hampaisiin. Kuullessani tuotteen hinnan.. yli 120 euroa, olin pyörtyä. Tein omat tutkimukseni ja ostin reippaasti halvemmalla vastaavia tuotteita.

Väliin pari työkeikkaa ja nyt sain jopa viikonlopulle ja juhannusaatoksi. Yksi lauantai tuli seistyä pikkuruisella festareilla kaatosateessa. Ja sen jälkeisessä huppelissa paikallisessa baarissa. En siis ole rötjännytkään hirmuisesti. Tai ainakaan usein.

Säästöt tosin ovat palaneet. Reissun jälkeen poksahti telkkari rikki. Noh hetken vielä kestän, kunhan muut laitteet eivät mene rikki niin pärjäilen.

Reissun jälkeen palasin ”normi”-arkeen. Herään siis työkamppeet pakattuna aamulla puoli kuusi tai viimeistään varttia vaille. Juon rauhassa aamukahvit ja olen valmiina äkkilähtöihin. Töitä kuitenkaan ei taas ole ollut, joten kymmeneen asti olen päivystänyt ja sitten ulos. Välillä taiteita katselemaan ja välillä vain lenkille. Kerran pulahdin jopa uimaan, kun löysin helpon bussimatkan päästä uimapaikan.

Ulkoilu ja hyvä mieli on alkanut ilmeisesti näkymään. Nyt edellisenä lauantaina päätin ajaa reilumman lenkin tutustuen samalla Vantaan keskuspuiston maisemiin. Tein eväät mukaan ja nautiskelin hissukseen reitistä minne täytyy mennä toistekin. Reitin pituudeksi tuli lopulta 24 km ja lämmön kanssa alkoi viimeiset metrit olemaan peffalle tuskallisia. Kun palasin kotiin niin istahdin hetkeksi miettimään. Olisin seuraavat kaksi kuukautta motissa työn kanssa ja vapaat ovat milloin sattuvat. Olisiko siis nyt hyvä käydä vähän tuulettumassa. Hyppäsin suihkuun, meikkasin kerankin huolella, pukeuduin hyvän olon tunteeseen ja uuteen pitsimekkooni ja päätin lähteä kauemmaksi.

Vaikka tunsin oloni nätiksi niin täytyy myöntää, että bussikuskin huoahdus nosti fiilistä korkeammalle. Jostain syystä jopa ohi ajavien autojen kuskienkin päät kääntyivät kävellessäni bussilta perille. Juu ei, en ollut pakannut hameenhelmaa alushousuihin. Halusin laulaa, joten suunnistin paikkaan, missä en ollut aiemmin käynyt. Karaoke oli kuitenkin pettymys. Äänen laatu sen verran heikko, joten matkustin takaisin kotikulmille.

Pieni piipahdus ajassa taakse päin. Joskus kuukausia sitten, voi olla, että jopa viime vuoden puolella olin kyseisessä kuppilassa hoilaamassa. Kiinnitin huomion erääseen mieheen, joka reuhkasi menemään tanssilattialla. Hänessä on jotain koomista. Pullonpohjalasit, tukka hieman tinttimäinen ja olemus kuin pikkupojalla. Kuitenkin sellaisella särmikkäällä tavalla ”aikuinen”. Kysyttäessä minua muutaman vuoden vanhempi. Hän käyttäytyi hieman teatraalisesti ja ehkä jopa naisten naurattajamaisesti, mutta hillitsi sitten kuitenkin itsensä niin, ettei mennyt mitenkään yli. Kiinnitti minuun myös huomiota ja vaihdoimme jossain vaiheessa muutaman sanan ja jopa puhelinnumerot. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään silloin mihinkään suuntaan ja sen koommin vaikka olen hänet nähnyt, emme ole ottaneet mitään kontaktia toisiimme. Ollaan tavallaan paikallisbaarin eri osastoakin. Minä karaoke- ja hän biljardi-siivessä.
Pyöräillessä pitkin Vantaan metsiköitä jouduin turvautumaan karttaan silloin tällöin ja silmiin osui joku Golf -paikka. Jostain syystä verkkokalvoille tuli yhtäkkiä kuva tästä hemmosta avaamassa ovea yhtä rehvakkaan oloisena jollekin. Ihmettelin tyypin tupsahdusta mieleeni ja jatkoin matkaa.
Nyt astuessani sisään rekisteröin hänet oitis. Hän tuijotti suu auki. Kun menin pakostakin hänen ohi niin hän alkoi vuolaasti kehua kuinka kaunis olen. Paikan kaunein. Totesin siihen, että kaikki naiset ovat kauniita. Ei ole! Väitti herra. Samaan hengen vetoon alkoi teatraalisesti voivotella, kuinka humalassa olin kerran ollut. Juu niin olin. Festarihumussa juu. Kiitin ”kohteliaisuuksista”, mutta olin kyllä hämmentynyt. Kainalossa meinaan samaan aikaan roikkui nainen, joka myös hämmentyi kommenteista. Kyseessä oli ilmeisesti vanha tuttavuus, jota kiusoitteli, mutta nainen selkeästi oli innoissaan. Menin omalle osastolleni ja istuin mihin mahduin. Vieressäni istui nuorempi nainen ja toisella puolella kolmen hengen miesseurue. Naisen kanssa aloimme juttelemaan ja yhtäkkiä nainen pompahti miesten kanssa istumaan. Seurue ei puhunut suomea ja pyysivät tulkkaamaan. Istuin heidän seurassaan ja jouduin rauhoittelemaan liiankin villiksi heittäytynyttä naista.
Tämä verkkokalvojeni herra meni jotenkin sekaisin. Kävi zekkaamassa tilannetta varmaan viidesti. En edes muista mistä puhui, mutta selkeästi häiriintyi, kun pöydässä oli muita. Hän ei kuitenkaan pyytänyt juttelemaan mihinkään vaan kävi kiinnittämässä huomion säännöllisesti itseensä. Viimeisellä kerralla hän kävi ilmoittamassa poistuvansa paikalta, johon hämilläni vastasin ”Hei hei!” Ole kiltisti, sinut minä haluan!…ÖÖÖ ok kiitos hei hei!
Myöhemmin lähdin itsekkin ja seurueen nuori mies lähti seuraamaan. Se oli hieman pelottavaa ja kysyin, miksi seuraat. Hän oli kyllä osoittanut jo ihan fiksun miehen merkkejä ja säikähti itse minun kysymyksestä. ”Ei kun hän ajatteli katsoa, että pääset kotiin. Missä asut.” Heilautin kättäni epämääräisesti: Tuolla, mene kotiisi. Pärjään kyllä. Poikaa nauratti ja lähti kiltisti toiseen suuntaan. Ehkä hän halusi olla vanhalle naikkoselle kohtelias.
Nyt tuo vilpertti on pyörinyt mielessä. Vähän niin kuin universumin metkutkin. Kirosin universumit ja kummakohtalot ja vaadin edellisen pettymyksen jälkeen merkiksi seteliä, jos ei kerran mitään kivaa ihmistä ikinä eteeni tule. Seuraavana aamuna löysin 20 senttiä. Mutisin, että olishan se edes joskus kiva, jos törmäisi johonkin, joka olisi oikeasti kiinnostunut. Sitten lakkasin mutisemasta. Matkailin ja olen keskittynyt itseeni. Ja kaboom. Sieltä se kiinnostus sitten tuli.
Vähän kyllä hirvittää, että olenko sekaantumassa taas johonkin, mikä tuhoaa jonkin osan. Toisaalta työperiodin aloitus rauhoittaa ja estää sekaantumasta hetkeen yhtään mihinkään.