Aika on aika metka käsite. Se saattaa hujahtaa vilauksessa tai ei mene eteen päin kuin laahustamalla. Jostain syystä minulla on ollut ajan hujahdus-malli käytössä, koska ajoittain tuntuu, ettei meinaa keretä minnekään.
Nyt syksyn hiippaillessa vierailulle, tasoittaessa tietä talvelle, on nyt ollut muutamaa episodia lukuun ottamatta antoisaa aikaa.

Hyviä juttuja on ollut työrintamalla. Löysin aivan ihanan paikan tehdä keikkahommia. Nyt niitä hyviä paikkoja on kaksi. Tämä jälkimmäinen on vielä kivempi ja olen tehnyt jo useamman vuoron ja varattuna on samanmoinen määrä lisää. Ensimmäisenä päivänä toivotettiin tervetulleeksi ja syötettiin ja juotettiin. Siis herkkuja ja erikoiskahveja. Vähän väliä joku kyseli, että miten menee. Onhan homma fyysisesti rankka. Tuonne on kiva mennä. Ekana päivänä tosin podin jatkuvaa pissahätää kahvin määrästä johtuen, mutta muuten tuli niin hyvä fiilis. On kiva kuulla myös ääneen sanottuna, että teen hyvin työni. Vastavuoroisesti olen kehunut ääneen, että täällä on todella kiva ja helppo työskennellä. Avoimuus on ollut hyvä juttu. Olen ollut avoin väsymysongelmasta ja tuolla osataan olla ymmärtäväisiä.
Hakemani opiskelupaikan saaminen on vielä auki. Toivon pääseväni sinne vähän vielä hengähtämään. Ensi viikolla pitäisi olla hieman viisaampi.
Kotini on saanut niin hyvän tunnelman, että välillä iltaisin saatan laittaa telkun kiinni ja kynttilän valossa vain nautin. Jokunen päivä sitten tunsin ensimmäisen kerran pitkään aikaan onnellisuutta.
Olen rakastanut kotejani aina siihen asti, kunnes jotain kummaa on tapahtunut. Kun erosin ja muutin pieneen yksiöön niin nautin omasta tilastani. Asunnossa oli kuitenkin paperiseinät ja kylppäri homeessa. Asuin siinä vuoden. Seuraavassa asunnossa oli pohja ehkäpä maailman epäkäytännöllisin, mutta viihdyin siinä mainiosti kahdeksan vuotta, kunnes alakerran naapuriin muutti huutava ja raivoava mielenterveyspotilas. Ja keittiön kaappien ovet alkoivat sanoa sopimuksen irti.
Sitten muutin kauemmaksi pakoon korona-ajan pulmia. Pois ruuhkaisista paikoista keskelle yksinäisyyttä. Asunnosta pidin alkuun kuitenkin paljon. Tilaa jaa kaappeja oli yllin kyllin, mutta…
Makkari oli niin pieni, että sänky hädin tuskin mahtui sinne. Ja vaikka muuten alue, talo ja asunto olivat maailman rauhallisimmat niin makkarin ikkunaan oli kiinnitetty melkein kiinni ränni. Ensimmäinen kerros ja reilu puolet vuodesta ränni ja kaukalo kumisi ja rämisi siihen malliin, että jouduin siirtämään sängyn olkkariin. Olkkarissa taas talvella ilmeni kylmyysongelma. Siellä tuuli. Ilmastoinnin säätöjen kanssa oli ongelmia ja parvekkeen oven karmin alla ilmeni myöhemmin halkeama ja puuttui eristeitä jne.
Kaiken keskellä kestin ongelmat jotenkuten siihen asti kunnes ex- miesystäväni kävi jälleen maailmassani häsläämässä ja maalasi seinän harmaaksi. Rahapulassa lupasin hänelle saada maalata seinän maksua vastaan, kunhan se ei missään nimessä ole harmaa. Kuinka ollakkaan siitä tuli harmaa, kun otti ”vahingossa” väärän maalipurkin.
Kaveri oli virtasyöppö ja yritti kupata kaiken mitä irti saa. Ja sai ihme raivareita. Väsähdin silloinkin, enkä sen koommin ole herroja päästänyt harmonioitani pilaamaan ennen tätä karaokeradio-heppua.
Hän tietyllä lailla räjäytti tunnelmaa uudessa kodissani heti alkuun. Mutta onneksi kaikki oli täällä vielä niin kesken, että olen sitkeydellä saanut turvallisuutta takaisin.
Tässäkin asunnossa on puutteita. Oikeastaan enää parveke ja vilkkaan tien meteli. Se on ensikesän pulma, miten viihtyvyyden ratkon. Tiskipöytä räjähtää sekasortoon noin viidessä minuutissa siivoamisen jälkeen. Siltikin tykkään. Kylppäri on juuri oikean kokoinen hehtaarihallien jälkeen. Makkarissa mahtuu sängyn lisäksi myös hengittämään ja Olohuoneeseen on mahtunut juuri se mitä pitääkin. Koputtelen puuta, että tämä harmonia säilyy.

Olen käynyt usein samoilemassa metsässä ja kantanut sienisaalista kotiin. Jopa kanttarellejä, joita en yleensä löydä kuin parit hassut. Tänä vuonna yhteensä varmaankin ämpärillisen. Läjä herkkutatteja, joita olen löytänyt ehkä kerran neljässä vuodessa. Voisin viettää metsässä vaikka koko päivän, mutta täytyy muistaa jättää energiaa sienien siivoamiseen. Ihana tietää, että ensi jouluna saa ihan oikeaa sienisalaattia.

Sitten niihin kummaongelmiin. Eihän liikaa harmoniaa voi olla, ellei jotain stressiä aiheuttavaa.
Lonkka. Se on ollut ajoittain aivan jäätävän kipeä. Mietin, että onko minulle tulossa kuluma sinnekin. Kävimme ystäväni kanssa Kaisaniemen kasvitieteellisessä ja lonkka suorastaan paloi ja huusi koko reissun. Lonkka on vaivannut keväästä lähtien ja paheni kesäkuun lopulta aina viime viikkoon asti. Sitten tapahtui jotain positiivista kummaa. Olen törmännyt viime vuodesta silloin tällöin aiheeseen nimeltä Vagus-hermo. Nyt eteeni tuli mainos jooga-paketista, mikä ronkkii ja avaa Vagus-hermoa. Tilasin paketin pari viikkoa sitten. Siinä toistaiseksi on keskitytty hengitykseen ja silmiin. Jokunen kerta kissaliikettä kontilleen jne. muutaman kerran jälkeen lonkassa tapahtui jotain niin kummallista lonkassa. Kipu hävisi. Se on hetkittäin palautunut, muttei niin voimakkaana ja aina harjoitteen jälkeen kipu katoaa. Miten ihmeessä vain hengittämällä, muljauttamalla silmiä ja hartioita voi lonkkakipu hellittää. En valita. Päin vastoin taidan olla pikkasen ylpeäkin, että olen ottanut tilaisuuksia vastaan ja yrittänyt tehdä tälle väsymys asialle jotain. Ekan viikon jälkeen itse pää oli hetken enemmän sumussa, mutta sekin on alkanut helpottaa.

Toinen omituisuus, mikä sattui liittyi pakettiin, minkä veljeni ja hänen vaimonsa lähetti. Otin kesäisen katastrofin jälkimainingeissa veljelleni videoviestiä. Hän asuu Dallasissa toisella puolella maapalloa. Hän on joskus puhunut minulle henkimaailman asioista ja nyt pyysin apua. Lähettäisikö minulle vaikka pari kiveä pihastaan. Sellaisia, mitkä häntä puhuttelee. Pitäisin sitten vaikka taskussa amulettina edustamassa veljen suojelua. Kerroin myös mitä tapahtui ja sanoin, että nyt kaikki peliin, että nyt ihan totisesti riittää näiden sairaiden ihmisten kohtaaminen. Veljeni totesi, että tarvitset kyllä nyt jotain muutakin ja ottavat yhteyttä johonkin tuttuun, joka näistä tietää vähän enemmän.
Paketin matka kesti ja kesti, kunnes UBS:lta ottivat yhteyttä. tullaustoimenpiteistä. Toimenpiteet alkaisivat viiden päivän kuluttua Suomeen saapumisesta. Taas kesti ja kesti ja kesti. Aloin selvittämään paketin kohtaloa. Seurantakoodi ei toiminut. Kokeilin viitenumeroa ja siinä ilmoitettiin, että paketti on jätetty oven taakse. Otin yhteyttä ja ihmettelin, että mitä ihmettä, asun ovikoodillisessa kerrostalossa. Mihin hittoon se on jätetty ja miksi? Sitten ilmoittivat, että se on Mankkaan Aleksilla, mikä on kirpputori, löytyy seurantakoodilla. Millä hiton koodilla, kun se ei enää toimi. Soitin kirppikselle kysyäkseni, että onko heillä Ubsin kanssa mitään tekemistä. Puhelimessa joku nainen huuti puhelimeen, että hän on yksin ja hirveä kiire ja hänellä ei ole aikaa puhelimessa roikkua. Aikansa saarnasi ja kun sain suun vuoron, pahoittelin kiirettä, mutta soitan siis siksi, että varmistan paketin olevan siellä, kun tämä tuntuu jo huijaukselta. Paketti löytyi helposti nimellä ja sanoin illemmalla hakevani sen. Kun vihdoin pääsin paikalle, väittivät, ettei pakettia olekaan. Ei löydy koodilla, ei ole siellä missä pitäisi. Mitään hakulappua en ole saanut.. vieläkään. En antanut periksi. Se ON täällä. Kassapoika nakkeli niskojaan ja laahusti jonnekin kauemmaksi tarkistamaan. Löytyi. Informoin veljeäni paketin hausta ja ihmetteli, että sinulla tosiaan taitaa olla voimia ympärilläs, mikä yritti estää paketin saamisen. Samaa ajattelin itsekin.
Avasin paketin ja sieltä löytyi amulettia ja pikkuista Buddhaa. Lohikäärme- patsas vartioimaan ovea jne. Vaikka jonkun korvissa kuulostaa huuhaalta niin ottaessani lohikäärmeen käsiini alkoi päässä humista ja rintakehässä pakahtua. Tässä on jotain voimaa. Nyt se on omalla paikallaan. Nyt ei pitäisi maalata piruja seinille, eikä antaa uteliaisuudelle tilaa, mutta silti jossain aivojen sopukoissa olisi hauska nähdä, mitä tapahtuu, jos väärä henkilö astuisi sisään. Ehkä on nyt parempi kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja välttää vääriä ihmisiä kokonaan.
Seuraavana päivänä puhelin alkoi hälyttää viruksesta ja uhkaili puhelimeni sulkeutuvan kokonaan. Huomasin kiljunnan tulevan google chromelta. Poistin sovelluksen ja sain lopulta homman toimimaan niin kuin pitää. Samaan aikaan pommitti työpaikka tulevista vuoroista ja oli siinä joku muukin juttu, mihin piti heti reagoida. Ja minä kiljuiin ääneen, että antakaa nyt hemmetti juoda edes aamukahvit ennen kuin pikselivirukset hyökkää kimppuuni kuin sika limppuuni hemmetti. Ihan kuin joku kostotoimenpide. Sait pakettis, mutta kiusataan sitten tämmöisellä. Grrr. Haistappa negatiivikummajainen pitkä paska. Aion sinut voittaa ja tulen jatkossakin voittamaan. Pelkkää positiivisuutta nyt vain kehiin. Noh ehkä pikkuharmeilla höystettynä, ettei liian tylsää ole.

Sitä olenkin ihmetellyt, että eihän aina kaikki voi täydellistä ollakaan. Sen ymmärrän kyllä. mutta miksi ne harmit pitää olla jatkuvasti sellaisia, millä menettää vaikkapa terveyden, työpaikan, mielenterveyden yms. Jos saa jotain pientä positiivista niin hajoaa vaikka telkkari, poksahtaa polvi jne.
Kesällä tämän lauluradio-hepun jälkeen törmäsin kolmesti nukkumaan mennessä seinään niin, että hyvä ettei kallo haljennut. Ja eräs päivä kävelin suoraan olohuoneen pöytää vasten lyödäkseni polveni. Sattui sellaisia kummallisia kolahduksia harva se päivä kunnes karjaisin ilmoille, että nyt riitti vi…u per..le minä se tässä uhri olen ollut, enempää tartte kolista. Sitä ihmettelen, että kuinka edes on mahdollista, että yhden ihmisen kohdalla n. 90% tapaamisista ihmisistä on jonkin asteinen pääkoppasairaus, mikä ei näy päälle. Ja sitten kun se sairaus alkaa näkymään niin se liittyy aina jonkin asian viemiseen. Onko sitten energia, rahat, itsetunto yms. Voishan sitä kipee päästään olla ilman mitään tuhovimmaakin. Noh. Ehkä näitä ei enää kannattaisi miettiä liikaa niin se karma tosiaan muuttuisi. Ei muuta kuin syksystä nauttimaan. Niin ulkoilun kuin kynttilöiden kera.

Vaikka eletäänkin elokuuta. Kesäkuukautta kauneimmillaan, on silti alkanut olla syksyinen olotila. Jostain syystä aina syksyisin tulee himo tehdä jotain luovaa. Jossain vaiheessa luovuuspuuska kesti ympäri vuoden. Nyt olen tyytyväinen, että se heräilee taas pitkähkön uneliaisuuden jälkeen.

Sairaslomalla ollessani alkuvuodesta tein kyllä pari taulua. Kokeilin simppelisti paikkausmassalla erilaisia pintoja. Maalasin päälle ja lopputuloksena tajuamattani itse, olin tehnyt koivun rungon ja toinen oli ihan vain sotkusotkua vailla määränpäätä. Seinällä ne ovat vaikkakin väärällä paikalla. Oikean paikan löytäessään ihan kivoja pikku tauluja.

Sitten onkin ollut pitkään hiljaista. Valokuvailin lähitienoon lehmiä, reissun päällä auringonlaskua jne. Ei ole irronnut sielusta mitään ja on tullut jopa ahdistuspuuskia, kun olen ajatellut ottaa vaikkapa vesivärit eteeni.

Nyt on toisenlainen vire päällä. Tilasin erilaisia sapluunoita ja olen haaveillut pitkään erään taulun muokkaamista. Yleisin ongelma minulla on aihe tai oikeastaan sen puute. Olin joskus kyllästynyt valkoiseen pohjaani ja vetelin summittaisesti eri väreillä telalla vain peittääkseni valkoista. Taulu jäi odottamaan parempia päiviä ja ystäväni komensi laittamaan taulun seinälle. Kuulemma kauniit värit vaikka olen edelleen sitä mieltä, että se elää vielä.

Tuijottelin aikani taulua. Jotain se kaipaa. Valitsin kuvion ja sain lätkittyä vaaleaa kuviota pintaan. Sapluuna oli kuitenkin paketissa taittunut niin kuviosta tuli hieman sotkuinen. Sotkin aavistuksen lisää ja siitä tuli ihan mielenkiintoinen. Taulu kaipaa kuitenkin vieläkin jotain. Kuvio on niin haalea, että sitä tuskin huomaa. Olen hyväksynyt epätäydellisyyden, joten saatan sotkea ruttuisella kuviolla hieman lisää.Sitten otin toisen pohjan ja toisenlaisen sapluunan. Kiinnitin pohjaan ja otin purkillisen paikkausmassaa. Tulee ihan kiva, kolmiulotteinen kuvio. Nyt on vain maalausta vailla.

Valmis, jonkun muun muokkaama kuvio sotii hieman periaatteitani vastaan. Jos kuitenkin tämäkin kokeilu saa innostumaan tekemisestä niin silloin se on toteuttamisen arvoinen. Haaveena on tehdä vapaalla kädellä massasta joku abstrakti maalaus, josta kuitenkin löytää jonkun aiheen vaikkei se suoraan sitä tiettyä esitä. Iso ongelma on tosiaan ollut aiheen löytäminen. Olen liian kriittinen ja ajattelen liikaa.

Joskus tein jopa erilaisista sanoista itselleni  arvontalaatikon. Nostin kolme sanaa ja piirsin sitten niiden pohjalta kuvan. Toisaalta idea oli ihan passeli, mutta kyllästyin kirjoittamaan lappusia ja kymmenen sanaa oli aika nopsaan piirretty.

Iso pohja odottelee. Ehkä sittenkin kannattaa vain ottaa joskus kuulemani ohjeistus… Anna flown viedä. Ja katsoa sitten mitä se esittää.

Nyt alkaa mielikin olla rauhallisempi. Olihan tuossa melkoinen pyöritys tunne ja vireystasolla. Pikku puuhailu kotona. Sisustelu ja ulkoilu on tuonut rauhaa. Olen myös alkanut uskomaan terapiakivien voimaan. Olen kantanut ystäväni antamaa kivikorua ja siinä on totta vieköön rauhoittava vaikutus. Intouduin myös hankkimaan muutaman tarkkaan valitun kiven ja olen välillä pitänyt vain kädessä tai pötkötellyt pitäen kiviä rintakehän päällä.

Uskoo ken tahtoo näihin. minä uskon ainakin. Hommasin meinaan mustan turmaliinin, jonka pitäisi imuroida negatiivisuutta pois. Olen viikon sitä kiveä tutkinut ja tuntuu, että jotain on tapahtunut. Vaikken vieläkään tahdo ymmärtää, että mitä joku saa saalistaessaan ihmisiä maailmaansa nöyryytettäväksi, olen alkanut päästä asian yli vihdoin ja viimein. Pitkään tämä on kestänyt. Varmaankin siksi, etten ollut kunnossa ja valmiiksi pirstaloituneeseen elämään ei olisi lisätuhoajia tarvinnut. On myös ihmetyttänyt se pilaantuneen viinin antaminen tutustumisvaiheessa. Olen kuitenkin ottanut asioista selvää ja näyttää vahvasti siltä, että tämä henkilö on vakavasti sairas ja tehnyt melko monimutkaisenkin lavastuksen toimintaansa. Nyt tiedän, että hänellä on konkurssikypsä firma, jossa ei melko todennäköisesti edes tule olemaan minkäänlaista toimintaa. Selvisi sekin, että herra on radikaalisti muuttanut ulkonäköään. Suora ja lyhyttukkainen on kasvattanut kuontaloaan ja kulkee nykyään permanentissa. En ole koskaan ennen kuullut miehillä olevan permanenttia. Nyt olen.

Jotain taikaa kivissä kuitenkin on. Ja tiedon saamisessa. Vähän aikaa sitten olisin kiihtynyt ajatellessani tätä kyseistä tapausta. Nyt vain totean asian ja jatkan eteenpäin. Joinakin aamuina tosin olen herännyt itkuisena tästä ja väsymykseen johtaneista syistä, mutta ehkä se on ihan normaalia käsittelyä se.

Tänään sain tähän uuteen identiteettiini uutta särmää. Siis tähän rentoutuneeseen, kotiaan rakastavaan, uuden elämän alkutaipaleella ajoittain konttaavaan ja ajoittain tasaisesti virran mukana leijuvaan habitukseen.

Minua on aina luultu ulkomaalaiseksi. Omaan ilmeisesti jonkin asteisen eksoottisen ulkonäön. Jopa vieläkin, vaikka tukka on harmaa, tulee minulle moni puhumaan englanniksi. Pienenä moni lapsi kysyi minulta, että onko äitini ulkomaalainen. Hän näytti aivan Sophia Loreenilta nuorempana. En ole itse ajatellut olevani mitenkään poikkeavan näköinen, kuin vasta nelikymppisenä eron jälkeen. Liikuin baareissa enemmän ja töissäkin moni on kysellyt etnisyyteni perään.  Äidin isästä ei ole ollut mitään tietoa ja isän sukujuuret ovat jostain karjalasta. Arvauksia on tullut Välimeren alueelta Ruotsiin, kiertäen Latinalaisen Amerikan maat. Kreikassa tänä vuonna käydessäni, paikalliset olivat vuoren varmoja olevani kreikkalainen. Viime vuonna Sloveniassa käydessäni, eräs italialainen pitserian pitäjä luuli myös kreikkalaiseksi.

Koomisia tilanteita ulkonäköni on tuonut, kun melkoisessa jurrissa ollut heppu kiinnitti silmänsä minuun eräänä uutena vuonna. Tuli viereeni istumaan ja kysyi tangerolla, että kän ai sit hier. vastasin suomeksi, että istu vain, lähden itse tosin tästä kohta pois. Toljotti hetken ja tönäisi kyynerpäällä… Mii laik, teik juu. Häippäsin ja hetken kuluttua tupakkipaikalla tajusin, ettei ollut tulta. sama hemmo saapui paikalle ja kysyin taas selvällä suomen kielellä, että olisko sulla tulta heittää. Se kolina kuului varmaan kilometrien päähän, kun poika rupesi pohtimaan. Sitten lamppu syttyi ja hän kysyi, että ooo niid ä lait.

Moni moni moni on tullut juututtamaan englanniksi ja kerran eräs täti-ihminen oli suorastaan vihainen minulle, kun tulemme tänne suomeen viemään kaikki rahat ja työpaikat. Totesin olevani savossa syntynyt suomalaisille vanhemmille. Kysäisin, että kuinkas usein on nähnyt yksinäisten ulkomaalaisten naisten tulevan baariin. sellaista harvemmin tapahtuu. Nainen nolostui ja alkoi selittelemään maahanmuuttopolitiikkaansa. Harkitsin jopa tatuointia otsaan syntymätodistuksesta. Tämä kohtaaminen meinaan oli aika ärsyttävä jo siinäkin mielessä, että minun pitäisi perustella ja todistella tuntemattomille alkuperääni. Ja epäilyksistä huolimatta minulta puuttuu kaikki kulttuuriperintö, sukulaiset ulkomailta, missä voisi kyläillä jne. Ihan samaa kaalilaatikkoa syön kuin muutkin.

 Jossain vaiheessa kaivoin vanhoja kuvia ja ihan pienenä olin vaaleatukkainen pellavapää. Noin kuuden vanhana on hiukset tummentuneet ja olen tarhakuvassa poikkeavan tumma. En tumma tumma, mutta piirteet selkeästi erilaiset. Mietinkin, että voisiko elämäni varrella kokemani kiusaaminen johtua tästä erilaisesta ulkonäöstä, jota en ole edes tajunnut. Ovat jotkut kehuneet kauniiksikin, mutten ole sitäkään tajunnut, koska kehua on aina ja joka ikinen kerta seurannut jonkinmoinen tölväisy.

Nyt sen Kreikan matkalla kreikkalaisuuttani ja sen poissaoloa ihmettelin siihen malliin, että päätin vihdoin tehdä MyHeritage- dna testin. Tulokset luvattiin kuukauden kuluessa, mutta siihen meni hieman pitempään. Tänään siis vihdoin sain tietää mikä olen etniseltä perimältäni.

94,9% Suomalainen

5,1% Irlantilainen, skotti ja walesilainen

Tummemmat piirteet voivat tulla pohjoisesta ja joku arvaili aikanaan Kuolan niemimaata. Irlanti/Skotlanti/wales- akselilta veikkaisin olevani skotlantilaista alkuperää. Olen itseasiassa siitä innoissanikin vaikka hieman kirveli, ettei Välimeri ollutkaan se oikea. Into liittyy siihen, että veljeni teki joskus muinoin sukututkimusta. Hän löysi tien Skotlantiin ja siellä on ollut joku klaanin johtaja, joka on saanut tuhat miestä aseisiin. Sitten se joukkio on lähtenyt ryöstelemään pitkin Eurooppaa ja levinneet sinne. Kerroin aina tätä tarinaa into pinkeänä jonkun kysyessä mistä olet kotoisin. Lopetin tarinoinnin kuitenkin siinä vaiheessa, kun eräs mummeli kerrtoi toisen tarinan. He tekivät yhteistyötä veljeni kanssa ja lätsäytti tällaisen vauhdikkaan historian lyttyyn kertomalla, että olisimmekin jonkun köyhän ruotsalais-sotilaan perimää. Molemmat voivat olla oikeassa ja se köyhä ruotsalaissotilas on saattanut jossain välissä ollakkin. Olen niin innoissani, että saan taas kertoa tämän paljon mielenkiintoisemman version.

Sitä en tiedä kuinka luotettava tuo dna-testi on. Voi olla luotettavakin, mutta perustuu niihin muihin testeihin. Mitä enemmän otantaa on, sen varmemmaksi muuttuu.