Aina jos kuluu pari päivää ilman, että tapahtuu mitään erityistä, alan mankua.

Me ei ikinä edetä mihinkään ja ikinä ei tehdä mitään kivaa. Arjensietokyvyttömyyteni on maailman huippua.

Oikeasti olemme sekä perheenä että pariskuntana (ja ihan yksinkin olen) hyvinkin tekeviä ja eteenpäinmeneviä.

Vuosi 2019 ei ole ollut poikkeus.

Talvi ja kevätkin meni palautuessa minimiaikaan rykäistyistä kahdesta muutosta ja remontista. En ehkä tehnyt tammi-huhtikuussa muuta kuin kävin töissä, keitin hernekeittoa, autoin lapsia läksyissä ja nukuin. Ainakaan en muista. Valokuvien perusteella näyttää siltä, että saatoin nukkuessani käydä paristi reissussa ja harrastaa monipuolista perhe-elämää.

Parasta vuodessa on ollut, että kaikki lapset ovat asuneet keväästä lähtien meillä. Sen suhteen on ollut kaikenlaisia epävarmuuksia (epätoivosta puhumattakaan), mutta juuri nyt kaikki on hyvin ja se näky myös kaikkien lastemme voinnissa. Aikuiset puolestaan ovat hyvin hyvin väsyneitä, mutta samalla hyvin hyvin tyytyväisiä.

Olemme asuttaneet uutta kotiamme lähes tasan tämän vuoden, mutta tuntuu kuin olisimme aina asuneet tässä ja juuri näin. Kesän vietimme kotona ja piha terasseineen on ihana. Syksyllä sain kuitenkin päättäväisyyden puuskan ja sen myötä pihaa on ”siistitty ja korjailtu” sen verran isolla kalustolla, että edellinen lause pitääkin vaihtaa imperfektiin. Piha oli ihana. Nyt se on kuin sotatanner ja melkein tarvitsee veneen, jotta saisi soudeltua kuralammikoiden yli.

Valehtelisin, jos väittäisin ettei kaduta.

Syksyllä aloimme mieheni kanssa työskennellä yhdessä noin puolet viikosta. Se on sujunut odotusten vastaisesti eli hienosti. Toistaiseksi yksityiselämä ei ole häirinnyt töitä normaalia enempää eikä toisinpäinkään. Olen oppinut ihan hyvin tekemään kaikenlaisia uusia juttuja, vaikken osaa termejä (etenkään ruotsiksi).

Marraskuussa kävi tuuri ja tuli lähdettyä matkalle ilman miestä. En voisi olla tyytyväisempi ratkaisuun, vaikka hussasin niin paljon rahaa, että jouduin lainaamaan säästötililtäni. Erikoistilanne ja vastoin vakaumusta, mutta YOLO. Matkan aikana ja sen jälkeen olen tuntenut aivan ennenkokematonta kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä, melkein kaikkeen.

Joulua on valmisteltu pikkuhiljaa lasten kanssa ja kohta sitä vietellään aikuisten kesken.

Odotan innolla. Elämä juuri nyt, keskellä kuraista joulukuuta, tuntuu mukavalta, inspiroivalta ja mikä parasta – eteenpäin menevältä!