Ilmastonmuutosta ei torjuta ilman pakkoa
Elokuisena iltapäivänä viime vuonna ajoimme merenrannassa olevalle luontopolulle Ahvenanmaalla. Kävellessämme lehdon läpi kallioiseen merenrantaan en voinut olla ajattelematta kuin yhtä asiaa: vihreän sijaan luonnon sävyt olivat ruskeita, auringossa kärähtäneitä. Helteeltä oli turha hakea vilvoitusta merestä, jonka kuuma sää oli muuttanut myrkynvihreäksi syanobakteeripuuroksi.
Kesä 2018 oli aurinkoisempi ja lämpimämpi kuin koskaan, mutta auringossa paistatellessani tunsin ilon sijaan surua. Uutiset kertoivat maastopaloista Kaliforniassa, Kreikassa, Ruotsissa. Se, ettei Suomessa roihunnut, ei ollut mikään itsestäänselvyys. Se oli ihme.
Helteen kärventäessä koko Eurooppaa viikko toisensa perään ei voinut enää paeta sitä ikävää tosiasiaa, jota meille on toitotettu vuosikausia: ilmastonmuutos on totisinta totta ja että pian voi olla jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään.
Ilmastoahdistuksen keskellä on vaivannut kasvava ärsyyntyminen kahteen asiaan: siihen, että ilmastonmuutoksen torjunnasta tehdään yksilöiden valintojen ympärille keskittyvä elämäntapavalinta ja siihen, ettei politiikassa puhuta ilmastonmuutoksesta tosissaan.
Aina niin viisas kaimani Reetta Räty sanoi sen parhaiten kolumnissaan:
”Kukapa ei kannattaisi ”ympäristöarvoja” tai ”ilmastonmuutoksen torjuntaa”. Tämä kannattaminen ei vain kerro ihmisestä mitään. Ilmastonmuutoksen torjunta vaatii ilmastotoimien priorisointia. Sitä, että ne määrittelevät muuta politiikkaa”
Tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi kyllä löytyy. Sen sijaan ei löydy tahtotilaa, kun pitäisi tarttua toimeen. Odotamme, että maailma pelastuu Puolustusvoimien alkaessa tarjota kerran viikossa kasvisruokaa samalla, kun odotamme kaiken ratkaisevaa teknologista läpimurtoa. Se kasvisruokapäiväkin oli joillekin liikaa. Olen kauhuissani seurannut vierestä, miten hallituksen on esimerkiksi ollut vaikea päästä sopuun turpeen käytön lopettamisesta keskustalaisen siltarumpupolitiikan takia, siitäkin huolimatta että turve aiheuttaa yli 10% Suomen kasvihuonepäästöistä.
Jos minulta kysytään, jokaisen päivän armeijassa pitäisi olla kasvisruokapäivä – ja sama pätee kouluihin ja työpaikkaruokaloihin. Ilmastovalinnoista pitää lakata puhumasta elämäntapavalintoina, jotka voidaan nettilehtien kommenttipalstoilla sivuuttaa naiivien kaupunkilaisvihreiden ideologisena pakkopullana. Ilmastotoimien on myös lakattava olemasta niitä, joista ensimmäisenä luovutaan kun kompromisseja on tehtävä.
Olen itse mukavuudenhaluinen tyyppi, joka töiden jälkeen mieluiten makaisi sohvalla. Jos ilmastonmuutoksen torjuminen on minun kaltaisistani tyypeistä kiinni, on paljon hyvää tahtoa, mutta liian vähän toimintaa. Siksi ilmastonmuutoksen torjunnassa tarvitaan pakkoa. Olen kyllästynyt väsäilemään tofuleipiä, kun samaan aikaan suomalaisten lihankulutus ei näytä laskemisen merkkejä. Voin ostaa sillä parempaa omaa tuntoa, mutta suuressa mittakaavassa sillä ei ole merkitystä.
Olen ihaillen seurannut ruotsalaisen Greta Thunbergin ja muiden nuorten ilmastoaktivistien toimintaa maailman herättämiseksi. Näyttää kuitenkin olevan vielä matkaa siihen, että YK ottaisi nämä tulevaisuudestaan huolestuneet nuoret vakavasti.
Silti olen ollut vaikuttunut nähdessäni nuorten ryhtyvän toimeen ja yrittävän vaikuttaa päätöksiin, joihin heillä ei alle äänestysikäisinä ole muuten mahdollisuutta vaikuttaa. Tällä viikolla osa heistä toimitti virallisen valituksen YK:n lasten oikeuksien komitealle ilmastotoimien laiminlyömisestä.
Vaikka yleensä olenkin pienten valintojen, yksilönvapauden ja arjen muutosten puolestapuhuja, ilmastonmuutoksen torjunnassa ei ole enää aikaa hitaaseen asennemuutokseen. Haluaisin, että joku pakottaisi minut ja kaikki muut tekemään ne valinnat, joihin meillä ei yksin olisi tahdonvoimaa ryhtyä.
Juttu on osittain julkaistu aikaisemmin Harkaherkiä-blogissa.
*