Toisinaan elämästä katoaa tasoja ja kaikki latistuu. Päivät kuluvat konttorilla, kotona rojahdan television ääreen. Pesen pyykkiä, astioita, lattioita. Käyn kaupassa ja ajattelen samoja vanhoja ajatuksia. Kun tätä jatkuu liian pitkään, tuntuu että mukavistakin asioista katoaa kipinä ja maailman värit haalenevat.

Onneksi ne on kuitenkin mahdollista saada takaisin. Ja usein siihen riittää aivan pienikin panostus. Se, että varastaa hetken — edes vartin — luovuudelle.

Reetta kirjoitti taannoin siitä, kuinka kiire tappaa luovuuden. Moni meistä taitaa tunnistaa ilmiön: nuorempana sitä harrasti kaikenlaista pientä luovaa tekemistä, piirsi, kirjoitti, maalasi ja ompeli. Jostain syystä tällaiset hauskat ja kevyet harrastukset (joku voisi sanoa, että kaikki kapitalistisessa yhteiskunnassa ei-tuottavaksi laskettava toiminta) tuntuvat kuitenkin jäävän muun elämän jalkoihin opiskeluaikana tai viimeistään siinä kolmenkympin kynnyksellä.

Se on todella sääli. Jokainen meistä tietänee, että kaikenlaisten ideoiden kehittely ja toteuttaminen, itse tekeminen ja uuden luominen, tekee hemmetin hyvää. Todella yksinkertaisetkin toimet, kuten vaikka värityskirjan värittäminen, ihan vain silkka kokeilu ja hulluttelu, tuovat energiaa arkeen. On myös ihan tutkittu juttu, että luovuus on hyväksi terveydelle.

Mutta mistä sitä luovuutta sitten löytää ja miten sitä saisi arkeen mahtumaan? Omalla kohdallani olen todennut, ettei minun ei yleensä ole mahdollista sitoutua harrastuksiin, joissa on oltava paikalla tiettynä päivänä viikossa, tiettyyn kellonaikaan. Usein yritykset tehdä näin johtavat siihen, että luovuuden ja rentoutumisen toivossa aloitetut harrastukset muuttuvat stressaaviksi.

Nykyään koetankin panostaa ennen kaikkea siihen, että saan ujutettua kiireisiin päiviini pieniä luovuuden hetkiä. Varastan vartin sieltä, toisen täältä. Ajattelen näitä hetkiä eräänlaisina matalan kynnyksen luovuustreeneinä.

Suosikkini luovuustreeneistä ovat hyvin helppoja ja yksinkertaisia:

Kirjoittaminen

Kirjoittaminen on siitä ylivertainen harrastus, ettei siihen vaadita juurikaan aikaa eikä rahaa. Kynä ja paperi riittävät, samoin pienen muistikirjan verran lattia-alaa tai pöydän pintaa. Niinpä kirjoittaa voi aina, kun aikaa on vaikka vain viisikin minuuttia. Junassa, junaa odotellessa, ruokaa laittaessa… Keitot ja vastaavat itsekseen pitkään porisevat ruoat ovat aivan parhaita tapoja järjestää itselleen kirjoitushetki!

Luen tällä hetkellä 52: Write a poem a week -teosta, joka nimensä mukaisesti kannustaa kirjoittamaan runon viikossa. Ja sehän ei itse asiassa tunnu mitenkään mahdottomalta tavoitteelta! Runo viikossa ei vaadi liikaa aikaa, mutta kirjan helpot harjoitukset ja esimerkit saavat aivot raksuttamaan myös silloin, kun en istu muistikirjani ääressä kirjoittamassa.

Maalaaminen

Kirjoitin keväällä siitä, kuinka kokeilin akryylimaalausta vuosien tauon jälkeen. Innoituksena toimi kirjailija Maxine Hong Kingstonin lausahdus: In a time of destruction, create something. Se tuntuu edelleen tarpeelliselta ja kaikin tavoin hyvältä muistutukselta. Niinpä aina toisinaan istun alas illalla, laitan klassista musiikkia soimaan ja roiskin vähän maalia kankaalle.

Vartissa tai puolessa tunnissakin saa tehtyä yllättävän paljon. Maalauksen ääressä, sitä käsin hinkatessa, pääsee myös sellaiseen zen-tilaan, josta läppärityöläinen vain harvoin itsensä löytää. Ja jos aikaa sattuu olemaan, tilassa voi hyvin vierähtää useampikin tunti. Usein olen aloittaessani vähän väsynyt eikä maalaaminen täysin huvittaisi, mutta kerran aloitettuani muistan taas, miksi sillä on n. 1000 % parempi vaikutus mielenterveyteeni kuin vaikkapa somen selaamisella.

Käveleminen

Sain jokin aika sitten fysioterapeutiltani käskyn käydä vähintään puolen tunnin lenkillä joka päivä, ja se on osoittautunut kullanarvoiseksi ajaksi sekä tavaksi ajatella. Toisinaan laitan kuulokkeet korviin ja kuuntelen kävellessäni äänikirjaa tai esimerkiksi kiinnostavaa podcastia. Toisinaan taas kävelen hiljaisuudessa ja kuuntelen ihan vain omien mietteideni huminaa. Molemmat tavat toimivat, ja usein palaan kävelyltä mieli täynnä kaikenlaisia idiksiä… mutta samanaikaisesti jännästi selkeämpänä ja rauhallisempana.

Puolen tunnin tavoite on myös aivan täydellinen. Minulla on usein tapana pyrkiä ylisuorittamaan, minkä johdosta päädyn lopulta alisuorittamaan — ajattelen, että olisi hyvä käydä kahden tunnin hikilenkillä, ja jos siihen ei tunnu löytyvän aikaa tai energiaa, lannistun helposti enkä sitten poistu kotoa ollenkaan. Kevyt tavoite sen sijaan madaltaa kynnystä täydellisellä tavalla. Ja jos minulla joskus on enemmän aikaa, kävelen enemmän. Jos taas aikaa on vähemmän, kävelen vähemmän.

Ja kävelylenkkien lisäksi tämä sama pätee siis oikeastaan kaikkeen luovaan tekemiseen (plus ehkä elämään ylipäänsä): mitään valtavan suurta ei vaadita. Jos aikaa on tunti, tee tunti. Jos on vartti, tee vartti. Siinäkin ehtii vaikka mitä, ja jo sen jälkeen olo on aina tuore ja uusi.

Jos luovuus kiinnostaa, lue myös nämä:

Vie itsesi taiteilijatreffeille

Käsin tekeminen on vastalääkettä kiirekulttuurille

Luen, jotta tietäisin mitä ajattelen

*

FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM