Me päätimme muutama viikko takaperin lyödä hynttyyt yhteen puolisoni kanssa, joten olen kasannut yksiötäni Ikea-kasseihin ja myynyt/antanut omaisuuttani pois. Olen tehnyt ekologista muuttoa, sillä olen kuljettanut kaiken Apostolin kyydillä vajaan puolen kilometrin päähän sydänkäpyseni luokse saman kaupunginosan sisällä.

Vaikka tämä on ihanan iloinen ja positiivinen asia, enkä vaihtaisi tätä mihinkään, niin silti mielessäni on toisinaan ollut haikeus. Kun olen tuijotellut tyhjenevää vanhaa asuntoani, iskee mieleeni muistoja siitä, miten muutin asuntoon ja tutustuin uusiin naapureihin. Kahdesta heistä on tullut minulle kavereita. Taloyhtiöni on ollut ihana ja niin myös pienen pieni yksiöni leveine ikkunalautoineen ja korkeine huoneineen. Oli riipaisevaa näyttää asuntoa uusille asukkaille, sillä he rakastuivat samoihin asioihin, kuin minäkin aikoinani kun näin asunnon ensimmäisen kerran. Toisaalta asunnossa hakkaa vastaan muistot öistä, joina en nukkunut ja hetkistä, kun taloyhtiön remontin vuoksi porakone lauloi lauantaina aamulla yövuoroni jälkeen. Vaikka tämä muutto on varmaankin positiivisin ikinä, koska saan jakaa kodin ihmisen kanssa, jota rakastan, on muutto silti aina raskasta.

Kun hauikset ovat kipeänä kantamisesta ja on huutanut perkelettä kuin viimeistä päivää pesukoneen irroitus-prosessissa, sitä jotenkin miettii koko muuton olevan yksi saatanan työmaa, josta ei selviä ilman mustelmia ja haavoja. Yksi asia ei ole muuttunut mihinkään: muuttaminen on aina yhtä perseestä. Olen itkenyt puhelimessa äidilleni, että kukaan ei auta, vaikka itse olen se EI TARTTE AUTTAA-suomalainen jääräpää, joka on sujuvasti kieltäytynyt avusta. Mitä olen oppinut tämän ”saatanan työmaan” aikana? Sen, että en edelleenkään osaa pyytää apua ajoissa. Mitä aion jatkossa tehdä? Opetella pyytämään apua. Se ei ole omanarvontuntonsa menettämistä, vaan inhimillisyyttä.

Olen miettinyt, että pitääkö tämäkin helvetin vaasi olla olemassa, vaikka olen laittanut omaisuuttani mittavasti minimiin. Tuntuu, että tavaraa on aina liikaa, vaikka tällä hetkellä en omista paljoakaan syksyn konmaritus-prosessin vuoksi ja siitä olen kamalan tyytyväinen. Lisäksi muuton aikana on karsiutunut lisää omaisuutta ja olen yhä tarkempi siitä, ettei kotiini kerry komono-kasoja. Olen hävittänyt suurimman osan asioista, joita olen pitänyt muistoinani, mutta tarkemmin ajateltuna ne ovat olleet vain taakkoja: ei jokaista kouluvihkoa tarvitse säilyttää. Olen jättänyt vain ne tärkeimmät jäljelle, joita on oikeasti mukava katsella: mm. yläasteaikaisen muistikirjani, äidinkielen kaunovihkoni, koulukuvani ja joitain tavaroitani. Ne mahtuvat pieneen pahvilaatikkoon.

Teen muuttoa pienellä budjetilla ja olen onnellinen, että minulla on mahdollisuus siihen. Minun ei tarvitse satsata suuria summia uusiin huonekaluihin. Olen käyttänyt rahaa lähinnä pieniin juttuihin, jotta saisin puolisoni asunnon näyttämään myös minun asunnoltani. Eli meidän yhteiseltä asunnolta. Toisaalta tyylimme kohtaavat aika hyvin muutenkin, joten mitään suurta ja radikaalia ei tarvitse tehdä.

Yritin miettiä, mitä jään kaipaamaan yksin asumisessa, enkä keksinyt yhtäkään asiaa (ehkä ne tulevat myöhemmin, heh).  On ihana tulla kotiin, kun joku on vastassa. On ihana herätä toisen vierestä. Rakastan jopa sitä, kun saan ripustaa yhteiset pyykit kuivumaan (en niinkään kuivien pyykkien keräämistä ja kaappiin laittamista..). Olen kiitollinen. Ja onnellinen.

Samaan aikaan, kun olen helvetin ylpeä siitä että hiljalleen alan taas tuntemaan asioita eikä elämä olekaan enää tasapaksua, minua pelottaa. Minua pelottaa päästää irti vanhasta.

Eräs tuttavani sanoi minulle, että sen jälkeen kun olen parantunut, en ole enää sama ihminen. Se asia jäi mieleeni. Se asia on edelleenkin minulle suuri mörkö. Olen miettinyt, että niinkö se todella on? Enkö todella ole enää se sama, mikä olen ollut aiemmin ja kuinka ihmeessä minä voin muuttua jotenkin, etten ole enää sama. Mietin ihmissuhteitani ja sitä, että mitä niille tapahtuu. Entä jos kukaan ei pidäkään enää minusta sen jälkeen, kun olen parantunut? Olenko kusettanut kaikkia olemalla jotakin, jota en enää ole.

Muutos pelottaa, mutta samaan aikaan järkiminäni miettii, että me kaikki muutumme. Niin kuin Herakleitos tiesi jo ennen ajanlaskun alkua sanoa, ettemme ole samoja kuin eilen, sillä kaikki virtaa.

Asiat, jotka minut ajoivat burnikseeni, ovat toimineet suojauskeinoinani vaikeina aikoina. On erittäin vaikeaa ymmärtää, ettei ne aiemmassa elämässäni luodut suojauskeinot enää toimikaan. Tai siis, ne eivät pidemmän päälle toimineet. Koska väsyin sen kaiken taakan alle.

Mielessäni on käynyt niinkin hassuja ajatuksia, että entä jos alankin pitämään kamalan paljon jostakin asiasta? Entä jos elämästä tuleekin liian mukavaa? Sitten minua on alkanut naurattamaan; kuka ihme minulle on sanonut, että elämän pitäisi olla kurjaa selviytymistä koko ajan? Ei kai me sentään holokaustissa olla (Ainakaan toistaiseksi. Ilmastonmuutoksen myötä tosin tästä Telluksesta tulee hiljalleen veden varaan joutuva pallo, jonka pienillä plänteillä ihmiset paistuvat kuoliaaksi.).

Suorittajalle on kamalan vaikeaa näyttää sitä elämän tasaisuutta. Siis sitä, ettei kaiken aina tarvitse mennä ääripäästä toiseen. Välillä pelottaa höllätä siksi, koska pelkään löytäväni itseni ylipainoisena sohvaperunana kotisohvaltani katsomasta telkkaria kuudetta vuotta putkeen ja odottamassa Wolt-kuskin kiikuttamaa ruokatilausta Mäkkäriltä. Samaan aikaan toisaalta tiedän, etten minä ole sellainen. En olisi silloin onnellinen.

Palatakseni tuttavani sanomiseen; kyllä minä olen se sama ihminen senkin jälkeen kun olen parantunut.Nyt olen vain etääntynyt itsestäni ja jatkossa olen vain toivottavasti armollisempi itseäni kohtaan ja rakastan itseäni ja elämääni. Ainakin rakastan tällä hetkellä läheisiäni elämäni ympärillä ja siitä on hyvä aloittaa.