Elämää 36-vuotiaana

Täytin viikko sitten 36 vuotta. Siinä missä vuosi sitten ripottelin tuhkaa päälleni ja haaveilin maakuoppaan hautautumisesta maailmanlopun ikäkriisissä, oli tunnelmat tänä vuonna jokseenkin päinvastaiset. Odotin syntymäpäivääni innolla ja nautin jokaisesta hetkestä aina perjantain varaslähdöstä tiistaina saapuneisiin viimeisiin myöhästyneisiin onnitteluihin. Onnellinen mieliala ja tulevaisuuteen toiveikkaasti katsova asenne on jatkunut koko viikon, vaikka olemmekin palanneet arkeen kiireineen ja pienine vastoinkäymisineenkin.

Irti menneisyydestä

Olen viime vuosina käynyt läpi valtavan määrän vanhoja traumaattisia kokemuksia ja olen pystynyt jättämään liian kauan kantamiani taakkoja pois harteiltani. Olen kriiseillyt monessa eri asiassa ja miettinyt ajan kanssa mitä minä haluan elämältäni. Kiltti tyttö, joka on toteuttanut kyseenalaistamatta muiden toiveita ja tehnyt valintoja sokeasti aina ”niin kuin kuuluu tehdä”, on viimein jäänyt taa. Minulta kesti miltei 36 vuotta jättää kiltin tytön suorittava asenne pois ja alkaa kuuntelemaan itseäni ja nauttia tästä hetkestä ilman menneisyyden varjoa ja katsoa tulevaan luottavaisena ilman näkökenttää kaventavia silmälappuja.

Huomaan, etten tosiasiassa kadu mitään menneisyydestäni. Jos olisin valinnut toisin, en todennäköisesti olisi nyt siinä missä olen. En toivoisi kenellekään läpi käymiäni haasteita, mutta ehkä minun tarvitsi käydä läpi kaikki kokemani, jotta kasvaisin todelliseen mittaani. Siinä missä tunsin itseni 35-vuotiaana vanhaksi, koen nyt olevani juuri sopivassa iässä. Minulla on jo melkoisesti elämänkokemusta, rakas aviomies ja kaksi suloista ja älykästä poikaa, olen tehnyt monenmoisia töitä ja kokenut elämän huippuja ja vastoinkäymisiä. Tiedän miltä tuntuu menettää elämänhalunsa ja tiedän miltä tuntu olla sairaalassa kuolemanvaarassa ja tiedän miltä tuntuu menettää läheisiä ihmisiä. Mutta tiedän myös miltä tuntuu rakastua ja saada vastarakkautta ilman ehtoja, miltä tuntuu vatsassa kasvava uusi elämä ja vastasyntyneen lapsen piteleminen itse vielä synnytyksestä uupuneena rakkaan puolison suudellessa otsaani ylpeänä. Tiedän miltä tuntuu istua itkemässä täristen pimeässä huoneessa peläten omaa itseäni ja nukahtamista taas loputtomiin painajaisiin, mutta tiedän myös miltä tuntuu unohtaa itsensä ja antaa luovuuden virrata lävitseni ja resonoida kehossani.

Hetkestä nauttien

Tunnen, että olen viimein saanut takaisin voimani burn outin jäljiltä. En edes muista milloin viimeksi olen ollut näin energinen. Mieleni on kirkas ja aktiivinen, nukun loistavasti ja herään aamulla pirteänä. Mieleni on on viimein palautunut enkä epäile hetkeäkään sitä, etteikö kehoni palautuisi pian perässä. Olen oppinut nauttimaan hetkestä ilman menneisyyden painoa tai jatkuvaa painetta kurottaa kohti jotain tulevaa. Olen oppinut olemaan tässä ja nyt. Tottakai minulla on edelleen unelmia ja tavoitteita, mutta en elä odottaen jotain ”sitten kun”. Haluan nauttia matkasta ja haluan nauttia jokaisesta päivästä. En ole aina iloinen tai joka hetki positivinen, mutta hyväksyn sen ja omat tunteeni. Ehkäpä positiivisen elämänasenteen keskeinen idea on juuri siinä, että niinä synkkinäkin hetkinä tietää valon vielä palaavan.

Tämä hetki ei ehkä ole täydellinen (voisin helposti luetella monta asiaa, jotka voisi olla paremminkin), mutta epäkohtien sijaan keskitän huomioni mielummin niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Huomaan joka päivä olevani kiitollinen niin monesta asiasta, että tuntuisi tyhmältä valittaa. Jos haluan jonkin asian muuttuvan voin joko tehdä jotain asian eteen tai jos asia ei ole minun hallinnassani, voin sopeutua siihen. Maailman on kaunis, kun avaa silmänsä sen kauneudelle. Olennainen osa onnellisuuttani on on ollut sen ymmärtäminen, että voin ujuttaa jokaiseen päivään asioita, joitsta todella nautin. Käyn tanssitunneilla, koska nautin siellä jokaisesta hetkestä ja tanssiessani tunnen todella olevani kehossani. Jos minulla on vaikka vain pienikin hetki aikaa, voin istahtaa pianon ääreen ja soittaa ja laulaa edes yhden kappaleen. Suihkussa voin laittaa hiuksiini kosteuttavan naamion ja sen vaikuttaessa piirtää ja kirjoittaa unelmiani huurtuneeseen lasiin. Kiireisimpänäkin päivänä voin löytää aikaa ilmaista rakkauteni pysähtymällä halaamaan poikiani tai suukottamalla puolisoani. Onnellisuus on lopulta hyvin pieniä asioita

Katse kohti tulevaa

Nyt 36-vuotiaana ymmärrän miten paljon elämää minulla on vielä edessäni ja sen miten paljon minulla on mahdollisuuksia tehdä melkein mitä vain. Olen oppinut kuuntelemaan sisintäni ja luottamaan intuitiooni enmmän kuin yhteiskunnan paineisiin. Olen ymmärtänyt, että minun ei tarvitse näyttää maailmalle mitään tai mahtua kenenkään antamiin raameihin. Se että olen onnellinen riittä. Toivon, että osaan elää lopun elämääni niin, etten enää koskaan polta itseäni uudestaan loppuun. Ja nyt todella uskon aidosti sen olevan mahdollista. Haluan elää juhlien omaa luovuuttani ja rakastaa. Koen olevani vapaampi kuin koskaan ennen, ja rinnallani on mieheni ja kaksi poikaani, jotka rakastavat minua juuri sellaisena kuin minä olen keskeneräisenä ja epätäydellisenä, vähän hupsuna äitinä ja puolisona. Minulla on valta rakentaa elämästäni juuri sellainen kuin haluan sen olevan.

Kommentit (4)
  1. Ihana postaus! Tuhannesti onnea <3

  2. Hieno postaus! Onnea 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *