Kaukokaipuuta, matkakuumetta ja arvoristiriitoja

Minulla on dilemma. Huomaan toistuvasti haaveilevani matkustamisesta ja yhä useammin se tulee jo puheisiinkin.Viimeksi eilen huokaisin: ”Oispa kiva päästä joskus Australiaan”. Edellisenä päivänä taisin puhua perhematkasta Islantiin ja sitä ennen puutarhamatkasta Italiaan (tai pikemminkin mistä tahansa matkasta Italiaan ja mahdollisimman pitkäksi aikaa) ja niin edelleen. Samaan aikaan haluan välttää turhaa matkustamista ja lentämistä ilmastosyistä. Joudun pohtimaan arvojani, haaveitani ja mahdollisia tulevaisuuden tekojani. Mikä matkustaminen on turhaa? Kuinka paljon on liikaa? Onko ainoa vaihtoehto matkustaa vain lähimatkailua?

Minulla on aina ollut sisäänrakennettuna tietynlainen kaukokaipuu. Olen aina janonnut nähdä ja kokea jotain muuta kuin tuttu ja turvallinen. Olen halunnut kokea jotain suurempaa. Siitä huolimatta olen matkustanut verrattain vähän. Matkani on kahta Atlantin ylitystä lukuunottamatta tapahtuneet Euroopan sisällä ja usein työn kautta. Omaan ystävä- ja tuttavapiiriini verrattuna olen matkustanut todella vähän. Kaukokaipuuni ei eri syistä ole päässyt toteutumaan juurikaan nojatuolimatkailua pidemmälle. Vaikka arvojeni puolesta toivoisin voivani sanoa lopettavani matkailun täysin, en voi sitä sanoa enkä luvata. Minusta ei varmasti koskaan tule paljon matkustavaa ihmistä, ei ainakaan vapaa-ajan puitteissa. Mutta tietyt haaveet on liian suuria ja liian monta vuotta eläneitä lopullisesti haudattaviksi.

Aion edellen jatkaa haaveilua ja varmasti myös toteutan osan matkahaaveistani. Ainakin New York, Lontoo, Islanti ja Italia on varmasti listalla sekä vierailu sukulaisten luona Skotlannissa. Silloin kun matkustan, aion maksaa lennoista kompensaatiot ja valita suorimmat lennot. Nämä matkat ei tule tapahtumaan vuodessa eikä välttämttä edes viidessä, mutta joskus, joskus. Ja näiden matkojen välissä harrastan varmasti lähimatkailua ja toteutan kotimaankohteisiin suuntautuvia haavematkojani.

Kuva: Frank Winkler / Pixabay