Masentuneet vuodet väistykää

Minä olin pitkään vakavasti masentunut. En ihan mielelläni sano sitä vieläkään ääneen. Vaikka olen ollut jo seitsemän vuotta terve, asia varjostaa toisinaan yhä elämääni. Olen kirjoittanut tämän tekstin moneen kertaan ja pyyhkinyt sen pois yhtä useasti. Olen hävennyt menneisyyttäni ja pelännyt sairauden tuomaa stigmaa, vaikka parantumisestakin on jo vuosia. Elämään kuuluu sekä hyviä, että heikompia hetkiä. Silloin, kun kohtaan noita heikkoja hetkiä näen läheisteni silmissä häivähdyksen pelkoa. Salaa itseltäänkin he ehkä pelkäävät, että masennus pääsisi livahtamaan taas osaksi elämääni. Se ei tunnu hyvältä, mutta ymmärrän läheisteni pelon, koska tunnen sitä joskus itsekin. Osaan kuitenkin tunnistaa kokemuksesta pienetkin vaaran merkit ja toimia ennen kuin tilanne pääsee syvenemään.

Masennuin ensimmäisen kerran, kun olin 18-vuotias. Olin tuore ylioppilas, mutta viimeisen vuoden olin jo ollut työelämääsä enemmän kuin koulussa. Jo kevään ylioppilasjuhlissa olin tuntenut oloni ulkopuoliseksi, enkä osannut tuntea ylpeyttä tai riemua lukion päättymisestä kuten ystäväni. Ovet yliopisto-opintoihin eivät auenneet ensimmäisellä yrittämällä. Kiinnostava työ oopperassa vaihtui kesällä työhön kirjakaupassa. Olin aika eksynyt ja vähän yksinäinen. Mikään ei tuntunut enää oikein miltään. En jaksanut lähteä tapaamaan ystäviäni tai perhettäni. Iltaisin itkin kotona, enkä tiennyt edes miksi. Syksyllä lähdin taas oopperan mukana Italiaan ja olo helpotti. Talvella nautin vapaasta ja itsenäisestä elämästäni täysin siemauksin. Tuntui, että koko maailma oli minun. Keväällä ahdistuin ja seuraavaan talveen mennessä masennuin taas.

Tämä sama sykli toistui muutaman vuoden ajan. Kesäisin ja syksyisin oli vähän helpompaa, ja talvella vointi taas romahti. Muutin toiseen kaupunkiin, mikä ei tehnyt masennukselleni lainkaan hyvää. Odotin esikoistani, voin todella pahoin päivin ja öin, ja masennukseni syveni. Lapsen isä ei omalta järkytykseltään pystynyt auttamaan minua. Pyysin apua neuvolasta, mutta terveydenhoitaja ei kuullut sanojani eikä suostunut näkemään henkistä eikä fyysistä pahaa oloani. Lapsen synnyttyä oli taas hetken parempi olla, kun kaikki huomioni ja rakkauteni keskittyi vauvaan. Pian masennuin kuitenkin uudelleen. Avioliittoni alkoi muuttua painajaiseksi. Olin kuin vanki omassa kodissani. Nauru katosi elämästäni. Kun tilanne lopulta kärjistyi siihen, että aloin todella pelkäämään jokaista hetkeä kotona, muutin lapsen kanssa pois. Erosimme.

Eron jälkeen moni asia tuntui taas menevän paremmin. Sain työpaikan ja pääsin yliopistoon. Silti masennukset palasivat. Myöhemmin pääsin Ylioppilasteatteriin ja aloin taas vuosien tauon jälkeen seurustella. Kaikesta hyvästä huolimatta masennukset palasivat vuosi toisensa jälkeen. Lopulta tilanne kulminoitui todella pahaksi. En pystynyt nukkumaan ja soitin yöllä äidilleni, koska pelkäsi vahingoitavani itseäni. Olin saanut masennukseen lääkityksen, johon kehoni reagoi negatiivisella tavalla. Sain paniikkikohtauksia, näin mustia pelottavia hahmoja, öisin en saanut unta ja jos nukuin näin painajaisia kiduttamisesta. Itkin päivittäin ja ajatuksissani olin itsetuhoinen. Isoisäni kuoli ja tuttuni teki itsemurhan. Tuntui, että kuolema on kaikkialla ympärilläni. Lopulta yhtenä iltana soitin isälleni ja pyysin hakeemaan minut ja poikani. Pyysin vanhemmiltani apua, koska en enää kokenut pystyväni huolehtimaan itsestäni enkä lapsesta. Vanhempani olivat aavistaneet tulevan ja isä oli luonamme 15 minuutissa. Sillä välin äitini oli sijannut vuoteet minulle ja pojalleni.

Asuin muutamia kuukausia vanhempieni luona. Vanhempani hoitivat lapsen ja kaiken muunkin, minä itkin ja rapsutin vanhempieni koiraa päivät ja yöt. Kävin terapiassa, minne olin jo aiemmin onneksi päässyt. Terapian lisäksi en käynyt missään muualla, sillä jo ruokakaupassa käyminen tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Hiljalleen terapian myötä oloni alkoi parantua. Aloin päivisin käymään koiran kanssa metsässä kävelyllä, joskus tartuin jopa imuriin. Lauloin suruani ulos. Terapiassa käsittelimme ex-avioliittoni vaikeita vuosia ja aloin hiljalleen voimistua. Aloin taas ottaa vastuuta omasta ja lapseni elämästä ja muutimme takaisin omaan kotiin. Kuin ihmeen kaupalla sain kaiken keskellä pidettyä opintoni aikataulussa, eikä kukaan yliopistolla tai lähipiirin ulkopuolella kai osannut arvata miten huonossa kunnossa todella olin.

Muutin lapsen kanssa uuteen kotiin. Hiljalleen aloin voimistua ja löysin taas ilon aiheita elämästäni. Lopetin työt myyjänä ja palasin jälleen oopperalle, minne olin kaivannut. Päädyin myös opettamaan sirkuskouluun. Hitaasti löysin hymyn ja lopulta myös naurun. Erosin poikaystävästäni riitaisasti. Ero oli minulle raskas, mutta pitkän eroprosessin aikana tajusin, että ero oli minulle hyväksi. Oman parantumiseni vuoksi päätin hakeutua kesäksi pois Helsingistä. Halusin jonnekin, missä en tunne ketään entuudestaan. Jonnekin, missä voisin keskittyä hyvinvointiini sekä graduni kirjoittamiseen. Kesätöissä saisin kyllä solmittua riittävästi sosiaalisia suhteita yhden kesän tarpeisiin. Päädyin hakeutumaan kesätöihin Savonlinnaan. Sen kesän aikana jätin viimein masennuksen taakseni. (Itseasiassa sen kesän kynnyksellä tapasin myös aviomieheni, mutta se on ihan eri tarina.)

Viimeisten seitsemän vuoden aikana en ole enää masentunut uudestaan. Masentuneen ihmisen minäkuvasta eroon pääseminen on silti vaatinut paljon työtä. Olin masentunut liki 10 vuotta, mutta lopulta tämä sairaus on voitettu. Masentuneet vuodet on väistyneet, ne ovat historiaa. Vuosi sitten pakatesani muuttolaatikoita, kävin läpi vanhoja valokuvia. Heitin pois kuvia, joihin liittyviä muistoja en halunnut enää kantaa mukanani. Oloni keveni kummasti. Kävin läpi myös tietokoneelle tallennettuja kuvia. Itkin, kun ajan tuoman etäisyyden läpikin masennuksen eteneminen näkyi kuvista selkeästi. Noina vuosina otetuissa hymyilevissäkin kuvissa suru asui silmissäni. Tuhosin ahdistusta aiheuttavat kuvat. Kuvien ja muistojen läpi käyminen oli tarpeen ja itku puhdistavaa. Viimeinkin, luopuessani raskaista muistoista kuvien ja päiväkirjojen muodossa, päästin lopullisesti irti masennuksesta osana identiteettiäni. Kuvissa näin toki itseni, mutta näin myös masennuksen kuin verhona todellisen minäni päällä.

Masennus ei ole osa minua. Se oli sairaus, josta kärsin vuosia. Sairaus, joka satutti paitsi minua myös läheisiäni, eikä vähiten esikoistani. Sekä minä että poikani saamme olla onnellisia siitä, että meillä on niin läheinen perhe. Olen ikuisesti kiitollinen perheelleni, terapeutilleni ja ystävilleni kaikesta siitä avusta ja tuesta mitä noiden vuosien aikana heiltä sain. Minä olin pitkään vakavasti masentunut – se on kaikki vain mennyttä, historiaa.

Kuva: Pexels.