Olen kellunut pilvilinnoissa hääjärjestelyiden keskellä jalat tukevasti vähintään puoli metriä maanpinnan yläpuolella. Toisaalta olen käpertynet kyneleistä ja räästä märäksi palloksi sohvan nurkkaan tärisemään.

Isoäitini, rakkaan mummini kuolema toi suuren, raskaan varjon onneni ylle. Olen vuorottaisina päivinä sovittanut hääpukua ja hautajaismekkoa. Nyt, kun häihin on enää viikko aikaa, on hautajaisten aika. Olen sisältä kahtia revitty. Kaipaan mummia niin kovasti. Mielikuvissani mummi on yhä kaunis ja toimelias mummi, joka vie meitä lapsenlapsia eväsretkelle ja soutelemaan ja nauraa meidän leikeillemme kukkapenkin kitkemisen lomasta. Mummilla oli aina tyylikäs ja harkittu asu oli hän sitten kaupungissa tai maalla. Mummi matkusteli ulkomailla ja kotimassa. Hän kuunteli sitarin soittoa Intiassa ja hiihti tunturissa. Hänellä oli tiukka luonne, mutta hersyvä nauru ja loistava huumorintaju. Pöydillä oli aina tuoreita kukkia. Todellisuudessa mummi ei ole enää vuosiin vienyt meitä eväsretkille, sillä olemme jo kaikki aikuisia. Samalla kun me kasvoimme aikuisiksi oli mummikin vanhentunut. Sitä on ylättävän vaikea käsittää, vaikka toki sen järjellään ymmärtää.

Minä en ehtinyt kiireiltäni käydä Jyväskylässä tapaamassa mummia ja ukkia kuin hyvin harvoin. Ukkia olen tavannut hänen käydessään Helsingissä, mutta mummi ei enää aikoihin ollut voinut lähteä pois Jyväskylästä. Alzheimerin tauti edistyi nopeasti. Ensin mummi alkoi menettää muistiaan ja lopulta myö keho alkoi rapistua yhä nopeampaa tahtia. Lopussa mummi ei enää muistanut muita kuin ukin ja pienen keskustelun jälkeen hetkittäin poikansa. Me muut olimme hänelle vieraita. Silti tunnen syyllisyyden piston sydämessäni. Onko elämäni todellakin näin kiireistä, ettei minulla ole aikaa käydä tapaamassa isovanhempiani? Miksi en ole lähtenyt vierailulle lasten kanssa miehen lauantainäytöksistä huolimatta? Oleenko unphtanut vanhenevat isovahempani? Onko puhelimessa puhumisella ja lähetetyillä valokuvilla lopulta mitään virkaa, kun en ole käsineni ollut auttamassa?

Mummi kuoli kotona ukin käsivarsille. Aamulla pestynä ja puhtaana keittiiöön aamupalalle kävellessä mummi lyhistyi. Ukki soitti ambulanssin. Mummia elvytettiin tunnin ajan ennen kuin elvytys todettiin turhaksi. Surun keskellä yritän muistaa, että 87 vuoden kunnioitettava ikä ja mahdollisuus kuolla kotona yhä omilla jaloilla kävellen sen oman rakkaan puolison läsnäollessa, on oikeastaan juuri se tapa, jolla minäkin joskus haluaisin lähteä. Haluan omassa elämässäni ottaa mallia mummista paitsi kiinnittämällä huomiota pukeutumiseen ja käytökseeni myös tekemällä asioita joista nautin, ympäröimällä itseni ja läheiseni kukkien kauneudella ja nauramalla sydämeni pohjasta.

Tänään puen päälleni mustan hautajaismekon ja laitan korviini mummilta perimäni korvakorut. Matkustan Jyväskylään jättämään jäähyväiset mummille ja halaamaan ukkiani oikein tiukasti. Yhden päivän ajan en järjestä häitä eikä minulla ole kiire. Viikkoa myöhemmin pukeudun kauniiseen hääpukuuni ja hehkun maailmalle onneani vieressäni se mies, jonka toivon olevan vierelläni vielä kuoleman koittaessa. Haluan mummin elävän minussa mukana meidän häissämme. Rakastan sinua mummi.