Parasta helmikuussa
Helmikuu, viimeinen talvikuukausi, alkaa olla paketissa. Tähänkin kuuhun on mahtunut mahtavia juttuja ja ilonaiheita.
Perheen kanssa vietetty aika – helmikuun puolessa välissä miehelläni oli ensi-ilta. Tämä tarkoitti paitsi yhdessä vietettyä juhlaa myös sitä, että rakkaani pääsi viimein kotiin Helsinkiin pitkän harjoituskauden jälkeen. Miten suuri merkitys sillä onkaan, että saa nukahtaa iltaisin oman rakkaan kainaloon ja sillä, että puoliso on kotona myös viikolla (vaikka onkin sitten viikonloppuisin näytöksissä). Lapsetkin nauttivat, kun kotona on taas kaksi vanhempaa. Olemme nauttineet nyt loppukuusta paljon koko perheen yhteisestä ajasta, ihan vain siitä ilosta, että se on taas mahdollista. Olemme mm. käyneet kiipeilemässä, uimassa ja sukulaisten luona yhdessä koko perheen voimin. Olen onnellinen, että juuri nämä kolme muskettisoturia ovat minun perheeni.
Tunne keväästä – hiljalleen aurinko alkaa olla jo kirkkaampi ja päivät ovat pidentyneet huimasti tammikuuhun verrattuna. Muutamina kertoina mieleeni on pilkahtanut jo ajatus siitä, että ilmassa on aavistus keväästä, vaikka pakkanen yhä paukkuukin. Aurinko alkaa olla jo niin korkealla, että se lämmittää hieman ja lämpiminä päivänä vesi valuu kinosten alta ja räystäiltä. Kotimme kylpee taas valossa ja viherkasvini tekevät uusia versoja. Yllätyksekseni orkideani avasi kaksi nuppua – tästä kyllä annan kaiken kunnian esikoiselleni, jonka huoneessa kasvi on, koska minulla ei ole aavistustakaan miten orkideaa pitäisi hoitaa. Lisäksi olen jo ehtinyt pohtia keväisiä askareita kuten ruukkujen vaihtoa ja ikkunoiden pesemistä, mutta nämä saavat odottaa ainakin maaliskuulle ja ikkunat aina siihen asti, että ilmat sen sallivat.
Työskentely oopperalla – palasin jälleen vierailemaan Oopperaan ja miten hyvältä tuntuikaan palata taas pitkän tauon jälkeen valkoiseen oopperataloon Töölönlahden rannalla. Aloitin työt tuossa talossa ensimmäisen kerran jo syksyllä 2002 ollessani vielä lukiolainen, ja nyt tajusin eräänä työpäivänä Alminsaliin kävellessäni, että samaista käytävää pitkin kävelin ensimmäistä kertaa lähes yhtä monta vuotta sitten kuin minulla oli silloin työt aloittaessani ikää. Silloin työskentelin akrobaattina, nyt näytäntöjärjestäjänä. Helmikuussa käsillä oli Musica novan Violences, jossa sain tehdä töitä sekä vanhojen tuttujen, että ihan uusien työtovereiden kanssa. Muistin taas miten paljon olen toimistotöissä ollessani kaivanut ensi-illan tuomaa jännitystä. Seuraavakin vierailu on ilokseni jo sovittu.
Hammaslääkäri – aiemmin pelkäsin kovasti hammaslääkärissä käymistä, mutta muutama vuosi sitten löysin itselleni juuri oikean hammaslääkärin. Olen päässyt eroon suurimmasta osaa pelostani, mutta hampaitteni paikkaukset hoidetan yhä sedaatiossa, koska poraaminen alkaa resonoida koko kehossani ja saa minussa aikaan paniikkikohtauksen. Vuosittainen hammaslääkärissä käyminen on kuitenkin mielessäni nykyisin vain hyvä asia. Olen erittäin tyytyväinen siitä, että hammaslääkäriasema varaa minulle vuosittain ajan tarkastukseen eikä minun tarvitse itse muistaa sitä. Hampaiden tarkistuksessa näemme mikä on tilanne ja tarvittaessa varaamme ajan tarvittaville korjauksille. Vuosittaiset käynnit on saaneet minut myös pitämään kautta linjan parempaa huolta hampaistani.
Museot kuopuksen kanssa – Olen huomannut, että 4-vuotias kuopukseni on loistavaa, rentoa ja menevää museoseuraa. Hän innostuu ja kyllästyy estoitta. Onneksi museoihin on helppo piipahtaa museokortilla vain lyhyeksikin ajaksi, kun mukana on tuo ikiliikkuja. Samalla minä saan harjoituksen mukautumisesta ja spontaaniudesta. Yksin museossa käydessäni alkaisin helposti suorittaa näyttelyiden katsomista, mutta lapsen kanssa ohitamme surutta sen mikä ei sykähdytä ja pysähdymme, kun jokin kiinnostaa. Esimerkiksi kiasman näyttelyssä kuopuksen mielestä parasta oli eteisen iso peili ”koska siellä näkyi minä” ja heti toisella sijalla oli tuulikaapin pyöröovet – nykytaide selvästi avaa silmät arjen kauneudelle tai sitten tämänkertaiset teokset eivät yksinkertaisesti sykähdyttäneet riittävästi pientä kriitikkoa. Kun olen katsellut näyttelyn tai puolet siitä ensin lapsen kanssa, voin kuitenkin vielä halutessani palata paremmalla ajalla itsekseni. Näistä käynneistä tulee myös omahyväisen hyvä mieli siitä, että lapseni saa muutakin kulttuurikokemusta kuin kirjojen lukemisen tai vanhempien töistä puhumisen – Juliaa lainatakseni, onhan lapseni ”kulttuurikodin kasvatti”.
Lue myös: