Kun on todella onnellinen fiilis elämästä, kun elämä on juuri nyt niin hyvää ja kaunista, niin silloin on helpompi käsitellä ja ajatella niitä elämän varjoisia puolia. Osaa jotenkin kohdata ne ilman, että murtuisi itkemään, saatika alkaisi velloa siinä pelonomaisessa surussa. Osaa hahmotella ne jotenkin niin eritavoin, sisäistää ne kamalimmatkin asiat jotenkin aikuismaisemmin. 

Samalla tajuten, että kaikille elämässä vastaantuleville ikäville asioille kannattaa avata ovi, päästää sisään ja tehdä tuttavuutta. Ystävystyä lopulta. Faktahan on, että elämää ei pysty elämään ainoastaan hymyillen ja ilosta hyppien. Suru ja surunkyyneleet, viha ja muut inhotukset, kuuluvat elämään myös. Meidän kaikkien elämään.

Olen jotenkin aina kuvitellut kuolevani nuorena. Ennen pelkäsin kuolemaa, omaa kohtaloani, enää en osaa ajatella samoin. Haluan kuitenkin luottaa siihen, että saan vielä 90-vuotiaana istua siinä lempituolissani, omassa kodissani, pitää lastenlastenlasta sylissäni ja kertoa hänelle tarinoita omasta nuoruudestani. Rohkaista nuorempaa sukupolvea elämään, siitä nauttien. Olla ne viimeiset hetket rakkaiden ja vilpittömän rakkauden ympäröimänä, ja sipaista aina niille viimeisillekin kauppareissuille sitä kirkasta lempipunaani huulilleni. Huutaa maailmalle: ”täältä tämä höpsö taas tulee!”

Mutta koskaan kun ei tiedä. Omaa kuolemaa ei voi ennustaa, siksi esimerkiksi kuolemanpelko helpottuu, kun siitä puhuu avoimesti ja ajattelee konkreettisesti. Eikä siinä ole mitään pahaa tai en näe siinä mitään väärää, jos omasta kuolemasta haluaa avoimesti puhua. Ei se tarkoita sitä, että olisin suunnittelemassa omaa kuolemaani, koska niin se ei todellakaan ole. Haluan kuolla luonnollisesti, niin kuin kohtalo on minulle määrittänyt.

Itselläni on aina vaan ollut tunne, tosi vahva sellainen, että en tule koskaan näkemään itseäni ”mummona” – että peilistä ei tule koskaan katsomaan se kauniisti harmaantunut, luonnollisesti vanhentunut nainen nimeltä Vilhelmiina. Koska tuota naista ei ole, häntä ei tule koskaan olemaan. En tiedä mistä tämä tunne on lähtöisin, se on ollut vaan niin vahvana sisälläni niin kauan kun muistan. Muistan tunteneeni näin jo varhaisteini-iässä. Ja tänään tuli ajatus, että jos tämän nyt kirjoitan tänne, niin ehkä tämä tunne sitten häviää. Tai ehkä se vaan on aina, saattaapa pysyä aina sinne vanhuuteen asti.

Minulla on aina ollut seuraavanlainen toive omiin hautajaisiini liittyen,

haluaisin että ne olisivat enemmän iloiset kuin surulliset juhlat – oikeastaan haluaisin, että ne olisivat juurikin juhlat, eivät hautajaiset. Oikein iloa ja rakkautta täynnä olevat juhlat. Paljon iloisia lauluja ja rakkaudentäyteisiä sanoja. Paljon värikkäitä kukkia ja yleisilme muutenkin värikäs, ei niitä synkkiä mustia hautajaisvaatteita. Kasoittain hyvää ruokaa ja juomaa, niin että sitä riittäisi kaikille. Kaikki olisivat tervetulleita, ainakin he, ketkä minut tunsivat ja tai edes tiesivät. Minut siroteltaisiin tuhkana mereen tuulen mukana, jotta saisin jatkaa myös niin matkaani vapaana. Haluaisin, että minua muisteltaisiin yhdessä iloiten ja nauraen, ei yksin surusta nyyhkien. Muisteltaisiin, kuinka yritin tehdä maailmasta edes hieman kauniimman paikan elää ja olla, jättäen edes jonkinnäköisen muiston jälkeeni.

Se onkin aika tärkeä kysymys itseltäkin kysyä; mitä jälkeensä jättää, kun täältä poistuu.

Ja siksi halusin kirjoittaa tämän ajatukseni omasta kuolemasta. En pelkää kuolemaa, eikä kenenkään tarvitse pelätä. Olemme kaikki kuolevaisia, ja juuri siksi täällä kerran eläessämme meidän pitäisi muistaa kuinka ainutlaatuinen kokemus elämä on. Saat mahdollisuuden käyttää omia ajatuksia ja osaamistasi hyödyksi, ehkä kehittää jotain todella ainutlaatuista jättäen sen sinusta muistoksi tälle maapallolle. Aika upeaa. Ja jos en ehdi toiveitani ääneen sanoa – jotka ovat toivon mukaan vielä kaukaisia – niin läheiseni pystyvät ne täältä lukemaan.

Taas yksi syy, miksi rakastan kirjoittaa tänne. Tämä on oiva paikka ajatusten ylösrustaamiseen. Ja syy, miksi en kirjoittamista koskaan lopeta.

xx Vilhelmiina