Kevät on ollut siinä mielessä käänteentekevä, että olen alkanut kuvailemaan enemmän. Olen oppinut taas rakastamaan elämän tarkkailemista linssin läpi. Tallentamaan hetkiä, tätä elämää. Viime vuonna se ei kiinnostanut lainkaan. Ehkä en vaan osannut asennoitua tähän uuteen, saati mihinkään muuhunkaan meneillä olevaan. Vaikka ei ollut kiirettä mihinkään – olihan lockdownitkin – tuntui kaikki silti epämääräisen oudolta. Ei kiinnostanut, harvat asiat kiinnostivat. Eihän sitä aina tarvitse kiinnostaakaan, ne rakkaat asiat tai muukaan. Välillä saa vaan olla. Antaa kaiken vaan olla. Elämän aaltoillessa myös inpis rakkaiden asioiden suhteen aaltoilee,

välillä rakastaa ja välillä ei rakasta.

Tärkein kai on, että oppii rakastamaan uudelleen.

Yksinkertaisia vinkkejä kaipaan aina. Muutenkin yksinkertaisuutta rakastan – ja tahdon elää niin yksinkertaista elämää kuin voin. Yksinkertainen ei kuitenkaan ole synonyymi tylsän kanssa. Mutta siksi välillä olenkin niin yksin kuin ihminen voi olla, tuntien, että asiat tai ihmiset kietovat minut johonkin epämääräiseen, jossa en halua olla. Tällöin yksin oleminen ja eläminen tekee hyvää. Välillä on hauskaa elää erakon elämää, sitä paitsi, kuinka hauskaa onkaan välillä haahuilla maailmalla ja keksiä yksin kaikkea mahdollista, oma mielikuvitus vaan rajana. Minulle haahuilut ja äkkilähdöt toiseen kaupunkiin tai tuntemattomaan paikkaan ovat sekä tuttu juttu että henkireikä. Kamera on tietenkin aina mukana.

Mitään muuta en inhoa kuin draamaa ja asioiden monimutkaistamista. Kunpa elämän voisikin elää täysin ilman turhaa pohdintaa ja älyttömyyksiä. Elämä kuitenkin usein muistuttaa sen realiteetin, että lopulta ne kaikista monimutkaisimmatkin asiat ovat täysin yksinkertaisia. Ehkä pitäisi asennoitua uudelleen.

Simplicity is the key.

Mutta siitä tuli mieleen juuri lukemani blogikollegan postaus hänen ihanine bebeuutisineen, ja vinkki ihan meille jokaiselle:

muistakaa ottaa elämästä paljon kuvia.

Ottakaa elämästänne paljon kuvia. Ihan muistutuksena vain, sekä minulle että teille rakkaille lukijoille. Ja kyllähän te tiedätte miten ihanaa on nostalgisoida niitä vanhoja kuvia, oli niistä aikaa sitten yksi vuosi tai paljon enemmän.

Menneisyys on jotain, mitä haluaa aina muistella. Etenkin niitä kauniita hetkiä, jotka jollaintapaa olivat käänteentekeviä. Ne muistuttavat, että kaikesta selviää, niin kuin me selvittiinkin. Me olemme tänään tässä, se on asia, josta jokainen saa olla onnellinen ja kiitollinen. Tänään on hyvä päivä olla onnellinen, ajatellen, että tulevaisuus muuttuu aina vaan paremmaksi. Tulevaisuus on avoin ja ihan järjettömän upea mahdollisuus.

Maailma on meidän.

Minulla on muuten ollut tapana ottaa kuvia vain kun olen ollut onnellinen, iloinen tai muuten vain tyytyväinen elämääni. Olenkohan edes ottanut kuvia muutoin, itkiessä kun harvoin tulee mieleen ottaa kamera käteen. Joten minun kuvat on iloisista elämäntilanteista, iloisuutta heijastaen. Niitä katsomalla ei voi muuta kuin hymyillä. Välillä on niin helppoa olla onnellinen.

Iloisia hetkiä (kamera kädessä) toivottaen,

Vilhelmiina

Ps. Tätä postausta kirjoittaessa soi minulle älyttömän rakas kappale: Oasis – Don’t Look Back in Anger. Toivonkin, että kukaan ei katso menneisyyteen vihaten sitä, vaan ymmärtäen miksi niin tapahtui. Asioilla on tapana tapahtua ja asioilla on tapana järjestyä.