Kuinka kirjoitin 100 sivua yhdessä kesässä?

20170803_162653442_ios.jpg

Kesällä monet asiat, esim. tällaisten kasvien tunnustelu, voivat houkutella enemmän kuin kirjoittaminen.

Olen harrastanut kirjoittamista kohta jo kymmenen vuotta, ja viimeiset neljä vuotta siitä valittanut kaikille, miten vähän aikaa mulla on harrastukselleni. Lukiossakin oli jo kiireistä, ja sen jälkeen opiskelut, tentit, ihmissuhteet, työt ja ainejärjestöhommat tulivat elämääni ryminällä ja lähes potkaisivat kirjoittamisen pois. Olen kyllä kirjoittanut koko ajan ja käynyt palauteryhmissä, mutta olen saanut aikaan hävettävän vähän ja onnistunut kuivattamaan kokoon lähes kaikki aloittamani projektit.

Kuvittelin aina, että jonain talvi-iltana… jonain rauhallisena kesänä… joskus joululomalla… ottaisin kirjoittamiselle kunnolla aikaa, mutta mikään näistä suureellisista lupauksista ei toteutunut ennen tätä vuotta, jolloin päätin oikeasti ryhtyä toimeen. Parempaa hetkeä ei tulisi, enkä varmasti olisi vähemmän kiireinen missään elämänvaiheessa tämän jälkeen ennen eläkettä. Nyt, elokuun puolessa välissä, tilanne on se, että olen kirjoittanut  kässäriäni yli 100 sivua. Miten onnistuin siinä kaikkien niiden muutaman sivun yritelmien jälkeen? Tässä parhaat vinkkini, joita voi hyödyntää oikeastaan mihin tekstiprojektiin tahansa, esim. näytelmään, graduun tai kurssiesseeseen:

1. Mieti, mikä tavoitteesi on.

Mulla oli tälle kesälle aika epämääräiseltä kuulostava tavoite: määritellä itselleni, mistä tekstini kertoo ja miten haluan sen etenevän. Hajanaisista ajatuksista ja epäkronologisista luvuista syntyikin parin kuukauden aikana mielessäni selkeämpi kokonaisuus, jota tästä on hyvä jatkaa. Tavoite oli mulle sopiva, koska se ei ollut kaikkien planeetoiden tavoittelemista taivaalta, eikä toisaalta mitään liian lällyä, kuten ”kirjoita jotain tajunnanvirtaa”. Kirjoitin vielä toisen, vähän pidemmän ja henkilökohtaisemman tavoitteen liittyen siihen, mistä haluan tekstini kertovan. Laitoin molemmat tavoitteet tiedoston ensimmäiselle sivulle, jotta näkisin ne aina kun käyn työhön.

2. Laita kirjoitushetket kalenteriin.

Mun on täytynyt hyväksyä se, etten ole sellainen ihminen joka nauttisi kirjoittamisesta joskus kahdeksan aikaan illalla, kun voisi olla katsomassa HIMYM:iä tai joogaamassa. Siksi kirjoitan mieluiten aamulla, jotta saan sen pois alta. (Voi tietysti kysyä, miksi suhteeni kirjoittamiseen kuulostaa näin epämiellyttävältä. Se on monimutkaista, joten voisin ehkä tehdä siitä toisen postauksen.)

3. Varaa tarpeeksi aikaa.

Jos ajattelit kokopäivätyön, kolmen harrastuksen ja rakastajan lisäksi kirjoitella romaanin puolessa vuodessa, sinulla täytyy olla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin muilla. Toisin sanoen, vaikka et saisi kirjoittamisesta palkkaa (vielä), se voi tuntua silti täydeltä työltä, joka vie päivästä ison palan. Esim. itse olen varannut kolmen sivun kirjoittamiselle kolme tuntia aikaa, ja olen tehnyt sen lisäksi oikeita töitä muutaman tunnin päivässä, mikä on ollut aika toimiva kombo.

4. Ole säännöllinen, mutta älä piiskuri.

On varmasti olemassa ihmisiä, jotka nauttivat kirjoittamisesta niin paljon, että tekevät sitä myös sunnuntaiaamuisin, mutta taas kerran: mä en ole sellainen tyyppi. Olen niin kasista neljään -ihminen kuin voi olla, joten siksi olen tänä kesänä kirjoittanut joka arkiaamu klo 811. Näistä (välillä tuskallisistakin) hetkistä on siis syntynyt ne 100 sivua. Viikonloput olen yrittänyt pitää niin vapaina kuin mahdollista. Lepo on tärkeää sekä omalle mielenrauhalle että tekstille, joka kehittyy alitajunnassa lepopäivien aikana. Hyväksy myös se, että joskus aikataulu pettää. (Varsinkin kesällä, kun maailma on syntisiä houkutuksia täynnä.) Se on luonnollista ja inhimillistä, joten ota se huomioon jo alussa, kun suunnittelet projektisi kestoa.

5. Unohda inspiraatio.

Tämä on ehkä tärkein kaikista neuvoistani. Unohda inspiraatio, sillä ei tee mitään! Se on vain joku romanttinen kuvitelma siitä, miten tekstit syntyvät jossain paratiisimaailmassa. Tässä oikeassa, raadollisessa ja pimeässä maailmassa kirjoittaminen on usein hankalaa ja epämiellyttävää, eikä mitenkään helppoa ja nautinnollista. Mun kolme sivua päivässä ovat välillä syntyneet hyvinkin kivulloisesti, ja olen harkinnut hankkivani kahleet, joilla voisin köyttää itseni koneen ääreen. Vaikka en olisi ollut kovin tyytyväinen tuotokseeni, enkä olisi päässyt yhtään flow-tilaan, olen silti ollut aina iloinen kaikesta minkä olen saanut aikaan, kun olen laittanut koneen kiinni ja lähtenyt lounaalle.

6. Hyväksy ensimmäinen versio, toinen versio, kolmas versio…

Viimeinen vinkki: hyväksy se että teksti on keskeneräistä ja se, että saatat jopa vihata sitä. Ensimmäisestä versiosta on hyvin vaikea saada itseä miellyttävää, jos omalle tekstille on paljon tavoitteita. Esim. näissä 100 sivussa, jotka olen nyt kirjoittanut, hahmottuu juoni jo melko selkeästi (ainakin itselleni), mutta seuraavaksi haluaisin tekstiin lisää kuvailua, lisää pieniä yksityiskohtia, lisää yhteyksiä lukujen välille, lisää merkityksiä ja tunteita. En siis soimaa itseäni siitä, että joku sivuhenkilö on tosi yksiulotteinen ja tylsä, vaan olen ylpeä siitä että alan hahmottaa paremmin, mistä tekstini kertoo.

Mitäs seuraavaksi?

Nyt syksyllä ja keväällä alkaa taas tuttu arjen pyöritys, johon kuuluvat esim. luennot, työt, gradu ja yksi harjoittelu. 15 sivun viikkovauhtini kutistuu siis varmaan kolmeen sivuun viikossa. Se on ihan ok, koska jos onnistun kirjoittamaan sen verran, minulla olisi toiset 100 sivua kasassa ennen ensi kesää. Sitten voisin vähitellen alkaa kirjoittamaan tekstin toista versiota.

Huh! Tähän tulee menemään aikaa, mutta erittäin hyvin käytettyä aikaa. Nyt jos koskaan voin olla ylpeä itsestäni, ja ottaa toisen palan marjapiirakkaa!

Suhteet Oma elämä Kirjat Ajattelin tänään

Pysähtyneitä hetkiä Valokuvataiteen museossa

38758767_716362625382313_875257954889105408_n.jpg

Valokuvataiteen museossa on juuri nyt muutama kiinnostava näyttely, joista kaksi, Erica Nyholmin Hetken aikaa totta ja Noémie Goudalin Stations ovat nähtävillä enää tämän viikon ajan (12.8. asti). Kannattaa siis käydä kiireesti siellä, sillä nämä molemmat olivat tosi vangitsevia ja ajatuksia herättäviä. Istuin monen teoksen edessä aika kauan, ennen kuin maltoin nousta ylös ja siirtyä seuraavaan. Nyt kirjoitan enemmän kahdesta Nyholmin teoksesta:

 

38750982_2174271885926703_3883081362537709568_n.jpg

Menetys, 2014

Kaikki Erica Nyholmin valokuvat ovat siksi niin voimakkaita, että ne sisältävät tarinan. Vaikka kuva näyttää vain yhden pysäytetyn hetken, katsoja voi kuvitella siinä esiintyville henkilöille sekä menneisyyden että tulevaisuuden. Näyttelyssä kerrotaan, että kuva perustuu äitinsä menettäneen perheen tarinaan. Ilman tätä selitystäkin yhden ihmisen poissaolon voi aistia valokuvasta. Siinä on tummia värejä ja surumielisyyttä, odottava tunnelma, tyttö on juuri sulkemassa oven ja istumassa pöytään veljensä ja isänsä kanssa. Oven sulkeminen symboloi ajanjakson päättymistä ja uudenlaiseen elämään siirtymistä. Kuvan vasemmassa reunassa on paljon tyhjää tilaa, jonka olisi voinut rajata pois, jos tämä olisi tavallinen perhepotretti. Tyhjä, sininen seinä vihjaa, että sen edessä voisi hyvin olla vielä yksi ihminen, joka peittäisi seinän. Kaikesta huolimatta maljakon valkoinen kukka hohtaa valoa ja toivoa. (Täällä kuvia teoksista paremmalla kuvanlaadulla.)

38683852_549514985466032_8301499161224675328_n.jpg

 

219 kukkaa ja kynttilää, 2016

Tähän valokuvaan liittyy isän ja pojan koskettava vuoropuhelu, joka löytyy näyttelyssä kuvan vierestä. Isää ja poikaa haastatellaan vuoden 2015 marraskuussa Pariisin terrori-iskuista:

haastattelija: Ymmärrätkö mitä tapahtui? Ymmärrätkö miksi nämä ihmiset tekivät niin?

poika: Kyllä. Siksi että he ovat hyvin hyvin ilkeitä. Pahat miehet eivät ole mukavia. Ja meidän täytyy olla tosi varovaisia ja muuttaa.

isä: Voi ei, älä huoli. Ei meidän tarvitse muuttaa. Ranska on meidän kotimme.

p: Mutta isä, täällä on pahoja miehiä…

i: Joo, mutta pahoja on kaikkialla.

p: Heillä on aseet isä, he voivat ampua meitä, koska he ovat tosi ilkeitä.

i: Heillä on ehkä aseet, mutta meillä on kukkia.

p: Mutta eivät kukat tee mitään, ne ovat… ne ovat…

i: Totta kai tekevät! Katso, kaikki tuovat kukkia. Niillä taistellaan aseita vastaan.

p: Nekö suojelevat meitä?

i: Juuri niin.

p: Ja kynttilätkö myös?

i: Ne muistuttavat ihmisistä jotka menehtyivät eilen.

p: Kukat ja kynttilät ovat täällä meidän suojanamme.

Videon tästä keskustelusta voit katsoa esim. täältä.

Valokuvassa sama isä ja poika syövät aamiaista. Kuihtuneet kukat muistuttavat menneestä. Seinän punainen väri voi symboloida sekä haavoittumista että taistelutahtoa. Poika on jo vähän isompi, mutta turvautuu edelleen isäänsä. Isä katsoo ikkunasta ulos, miettii ehkä, millainen tulevaisuus hänen lapsellaan tulee olemaan. Ainakaan juuri tässä, arkisessa hetkessä, heillä ei ole mitään pelättävää.

Myös muut näyttelyn valokuvat koskettivat, erityisesti äitejä ja tyttäriä kuvaava sarja. Stationsin todellisuutta hämäävät kuvat tekivät olosta sopivan irrallisen. Avaruutta kuvaavien teosten edessä tunsin itseni pieneksi.

Suosittelen myös pienemmissä saleissa olleita näyttelyitä: Elsa & Tyyne 1918 – sotavalokuvaajia sattumalta sekä Daniela Friebelin AUSPICIAA, joka kertoo humoristisella tavalla kottaraisten aiheuttamasta tuhosta Italiassa. Nämä näyttelyt ovat museossa pitkälle syksyyn.

38680495_236950200295501_915385881580273664_n.jpg

38709927_2094569594138485_6092943006715871232_n.jpg

Kulttuuri Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta