Tänä kesänä oon ollut huonolla tuulella monena päivänä. On hauskaa lomailla ja vähän opiskella ja kirjoittaa uuteen muistivihkoon ulkona, mutta mun pää tuntuu hajoavan kun vietän liian paljon aikaa yksin. Monista läheisistä kavereista huolimatta kaipaan päivärutiineja, työtä jota tehdään työpaikalla tuttujen ihmisten kanssa ja luentoja.

Tutkin mun gradussa naturalismia, joka tarkoittaa inhorealismia, kipeiden, kuvottavien ja kammottavien asioiden kuvausta, tuhoutumiskertomuksia, joissa päähenkilö kärsii entropiasta eli jatkuvan hajoamisen tunteesta.

En halua väittää kärsiväni elämässäni yhtä paljon kuin vaikka Työmiehen vaimon Johanna, mutta tunnistan entropian tunteen. Se on kuin pyörre joka saa melankoliset ajatukset kiertämään kehää ja paisuttamaan toisiaan, niin että kaikki tuntuu pian olevan huonosti.

Viime viikolla vietin lämpimiä päiviä esimerkiksi sellaisten ajatusten kanssa, että mitä jos musta ei koskaan tulekaan hyvää opettajaa, mitä jos koko nuoruus menee ohi ilman että oon kertaakaan rakastunut, mitä jos en löydä asuntoa kun valmistun ja joudun mieron tielle…

Nyt tuntuu huvittavalta kirjoittaa näitä pohdintoja ylös tai verrata itseään traagisten tarinoiden päähenkilöihin, koska oon suunnitellut tälle viikolle paljon kivoja päiviä kavereiden kanssa ja ahdistus on liuennut pois.

Välillä musta kuitenkin tuntuu, että oon niin kärsimätön että se tekee mut hulluksi. Haluaisin saavuttaa suuria asioita, kirjoittaa vaikka mitä, haluaisin että elämässä tapahtuisi kerralla paljon kaikkea hyvää. Ja samaan aikaan tykkään siitä mitä on nyt, enkä pidä siitä ajatuksesta, että ihan pian opiskeluarki loppuu ja työura alkaa. Mun mielihalut vetävät mua kahteen suuntaan: miten mä jaksan odottaa – mutta miten mä kestän sen että tämä loppuu?

Viime perjantaina olin Elias Gouldin ja Vestan keikalla Altaalla ja pohdin kaikkea tätä. Ensin join valkkaria ja vuodatin mun ystävän päälle niin paljon huolia ja epätodennäköisiä kauhuskenaarioita, että mua alkoi pian huvittaa se epätoivon määrä. Suolainen tuuli siveli mun jalkoja, hellemekko leyhähteli kun tanssin hiekalla ja napue gt:n rosmariini tuoksui paremmalta kuin koskaan.

Jo ensimmäisen keikan aikana musta alkoi tuntua paljon huolettomammalta. Mietin että nyt saa itsesääli jäädä, nyt täytyy keskittyä tähän hetkeen kun jäisen juoman kosteus tiivistyy mun kämmeneen, ihmiset pomppivat, heiluvat ja huojuvat mun ympärillä ja vastarannan katot muuttuvat koko ajan kultaisemmiksi, tähän kun käyn vessassa ja mun kaveri on sillä aikaa ostanut mulle omenadrinkin ja tähän lämpöön jota riittää vieläkin vaikka aurinko on jo laskemassa.

Illan lopussa, Vestan keikalla tajusin jotain. Vesta oli yhtä karismaattinen kuin aina, vähän varautuneen ja herkän oloinen mutta silti niin itsevarma ja välitön, että ihailin sitä jokaisen biisin jälkeen enemmän. Koko bändillä oli marimekon mustavalkoruudulliset asut, Vestalla oli valtava, laskostettu mekko jonka naruilla kiristettyjä hihoja se joutui välillä solmimaan uudestaan. Se näytti epätodelliselta ja kuitenkin kivalta naapurilta, jota voisi moikata rapussa.

Vestalla on älytön kyky luoda jännitettä. Se laittoi välillä jonkun biitin soimaan, odotti että se etenee muutaman tahdin ja aloitti ekan säkeistön, lauloi sitä vähän aikaa, lopetti ja antoi taas biitin soida, kaikki pidätti hengitystään, viileät väreet kulki mun kehon läpi, ilma oli liikkumatonta, ja kun Vesta taas jatkoi, musta tuntui euforiselta kuulla sen melodista mutta vähän karheaa ääntä. Alkoi tulla vähän kylmä ja mun kaveri laittoi sen farkkutakin mun harteille, me tanssittiin toisissamme kiinni ja siinä hetkessä ajattelin,

että se odottaminen, jännitteen kasvaminen tekee kaikesta parempaa.

Onnelliset hetket ei ole vain niitä, kun kaikki muuttuu, vaan myös siinä välissä voi olla leijuva olo. Kun on jonkun muutoksen kynnyksellä tai kulkemassa sitä kohti, kun tuntee että pian kaikki ei enää ole ennallaan, mutta just nyt on vielä liikkumatonta ja hiljaista.

Mietin niitä päiviä, joita olin elänyt enemmän tai vähemmän tietämättömänä siitä, että kohta mulle tapahtuisi jotain hyvää:

Kun kävelin jännittyneenä Espan läpi Uudenmaankadulle kaksi vuotta sitten maaliskuussa, enkä tiennyt että seuraavana kesänä kulkisin tätä samaa reittiä pitkin ihanaan harkkapaikkaan.

Kun ostin yliopiston aulan kirjamyynnistä naturalismia käsittelevän teoksen, enkä osannut arvata että parin vuoden kuluttua olisin kirjan tekijän tutkimusavustaja.

Kun menin fuksina toisen ainejärjestön pikkujouluihin kuokkimaan, join viskiä yhden pojan kanssa enkä yhtään aavistanut, että viettäisin sen kanssa seuraavat kaksi vuotta.

En odota että tää oivallus saisi mut ravistamaan kaiken ajoittaisen ahdistuksen pois, enkä myöskään odota että julkaisen ensi vuonna menestysromaanin, menen naimisiin ja ostan kaksion jugend-talosta.

Voisin kuitenkin jonain hajottavina hetkinä muistuttaa itselleni, että elämä ei ole mitään odottamisen ja tapahtumisen aaltoliikettä, vaan asiat muuttuu koko ajan, eikä kannata uskotella itselleen olevansa ikuisesti jossain odotushuoneessa.

Voi olla että tulevaisuudessa on jotain hirveää, mutta en jaksa pelätä sitä, koska oon jo selvinnyt aika kamalista jutuista.

Uskon että siellä on myös kauniita ja iloisia asioita, jotka muotoutuvat tälläkin hetkellä, vaikka en ihan vielä koe niitä. Joskus mietin tätä päivää kun kirjoitin tätä postausta, menin mun kaverin luokse illallisille ja katsoin Mad meniä vailla mitään aavistusta siitä, mitä tapahtuisi viikon päästä, lokakuussa, vuoden kuluttua.

Kun pysyn paikallani, jännite kasvaa. Se vavisuttaa mun kehoa: miten uskomattomia asioita sitten tapahtuukaan, kun biitti taas peittyy tokan säkeistön alle.

<3 Maria

Kuvat: kivoja hetkiä viimeisen viikon ajalta sekä lempiajanviettotapani: eteerinen sängyllä makoilu.

Voisit tykätä myös:

Osaanko olla kiitollinen – ja täytyykö ?

Rakkauden löytäminen ei ole helppoa, eikä sen kuulukaan olla

Huonojen päivien hyvät syyt

// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //