Kotikaipaus

Kun viettää yön valvoen, aamun googletellen lähintä sairaalaa ja päivän istuen omaa nimeä kantava ranneke kädessä päivystyksessä, ei ole enää sellainen olo että on lomalla.

Vaan ihan oikeasti asumassa toisen maan arjessa.

Kaikki tulevat päivystykseen mukanaan lähes koko perhe. Ja eväät. Minulla on vesipullo sekä toiseksi ainoa portugalia puhuva ihminen, jonka tunnen koko kaupungista. Onneksi on, sillä lääkärin sanavarastoon kuuluu tasan yksi englanninkielinen sana:

Yes.

Kaipaan hiljaisia odotusauloja Suomesta, niitä jossa kuuluu ainoastaan ääni joka tulee lehden selailusta. Täällä yritän kuunnella metelin läpi, josko nimeni kuulutettaisiin. Eniten kaipaan sitä, että osaisin itse kertoa mikä mättää, enkä luottaa siihen että kaksi miestä ratkaisevat ongelmani, joille en tiedä oikeita termejä oikealla kielellä.

Loppuillan makaan peiton alla kotona. Muistan kun New Yorkista Suomeen muuttanut ystäväni joskus sanoi kaipaavansa kotimaahansa niin paljon, että se tuntui fyysisenä kipuna ja ajattelin että se oli hieman liioiteltua.

Tällä hetkellä sattuu, mietin itse. Ja lähinnä juuri siksi, etten haluaisi nyt olla täällä. Vaan kotona.

Katson illalla ahdistavan elokuvan addiktioista, syön salmiakkia kunnes oksettaa ja menen nukkumaan. Ennen kuin nukahdan, lasken päiviä siihen kun menen käymään Helsingissä.

Tuuliviiri, näin kuvailin erästä tyyppiä ystävälleni. Voisi olla myös määritelmä uuden elämän tunneskaalan muuttuvuudesta.

—–

Got sick, had to go to a doctor in a foreign country and felt like the holiday is truly over.