Ja niin minusta tuli maisteri

 

 

 

FUNMIX

julistaa iso värikäs graffitti korkealla seinässä. Olen nähnyt sen joka ikinen kerta kahden vuoden ajan kulkiessani yliopistolle. Kävelen sen katukahvilan ohi, jossa join ekana kouluvuotena päiväkahvit suunnilleen viisi kertaa viikossa. Opin nimittäin sen, että jos tunnit alkavat kello 13, kannattaa lähteä kotoa siihen aikaan ja pysähtyä vielä matkalla kahville. Sitten on koululla samaan aikaan kuin kaikki muutkin, ei täsmällisenä suomalaisena kello 13.

Aurinko paistaa kirkkaasti, on jäätävän kylmä. Olen pukeutunut kiinakaupasta ostettuun harmaaseen neuleeseen. Ekan vuoden vitsailin aina sillä, että kohta varmaan ostan vaatteenikin kiinakaupasta kaiken pikkusälän lisäksi. Sitten kun eräänä päivänä menen ostamaan maalipensseliä ja muovirasioita, rekissä killottaa harmaa perusneule hintaan 12,90. Jaahas, näin se elämä siis muuttuu.

Niin, tää on tää meidän talvi, sisällä jäätyy, sanoo graduohjaajani, se kuusikymppinen mies, jota vähän pelkäsin koko ensimmäisen kouluvuoden, koska tunsin itseni niin käsittämättömän tyhmäksi hänen monimutkaisilla kursseillaan. Tänään hän sanoo minulle jotain sellaista, josta tajuan että kappas vaan,

olin väärässä. 

Käydään läpi gradupresentaatio, vitsaillaan Suomen ja Portugalin eroista. Sitten sovitaan että nähdään kolmen tunnin päästä luokassa numero 74. Menen kirjastoon, googletan jonkun hyvän loppukaneetin vielä presentaatiooni. Sitten pakkaan läppärin laukkuun ja kävelen sitä niin tutuksi tullutta katua kohti erästä halpaa lounaspaikkaa, jossa olen syönyt saman lohitoastin miljoona kertaa.

Nämä koulun läheiset suosikkikulmani Lissabonissa ovat muuttuneet kahdessa vuodessa niin paljon, ajattelen. Ja hah, minä olen muuttunut vielä enemmän. Oli se eka koulusyksy, olin vähän arka ja pelokas, kaikki oli elämässä vähän huonosti ja Lissabon tuntui oudolta vieraalta paikalta. Nyt joku turisti kysyy tietä, toki osaan neuvoa ja heitän päälle vielä hyvän kahvilasuosituksen. Miten minä koskaan enää voisin asua missään muualla kuin täällä?

Kello kahdelta presentoin graduni. Parin tunnin päästä siitä ohjaajani pussaa poskelle alakerrassa. Tämä oli nyt tässä, olet valmis, olet Maisteri.

Tiedätkö, olet tosi hyvä tutkija. Sun pitäisi tehdä tohtoriopinnot ja alkaa opettajaksi, hän sitten vielä lisää. Ehkä juuri nyt ei kiinnosta, mutta tuu ensi keväänä juttelemaan aiheesta.

Ja vaikka sun arvosana olikin 18/20, mun mielestä sun työ oli ihan 20/20. You´re bright and brave.

 

 

Oon jo valmis juhlimaan, puhelin piippaa viestin ystävältäni. 
Juon hänen kanssaan kirpeän mojiton viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä vielä vähän. Sitten kävelemme rantaan lämmittävät take-away-viinimukit kädessä. On kaunis auringonlasku, taivas on vaaleanpunainen

ja olo huojentunut. 

Mennään jonnekkin syömään tosi hyvin, ystävä sanoo. Näitä hetkiä pitää juhlistaa.

 

—-

 

Kiitos koulu. Kiitos opintovapaa. Kiitos opintotuki. Kiitos minä.

Ja kiitos se yksi heinäkuinen Lissabonin lomamatka, josta koko ajatus lähti. 

Näin minusta tuli Mestre de Design e Cultura Visual. Eli suvun eka maisteri.