Entä jos muuttaisinkin takaisin Helsinkiin?

 

 

Lehmukset ovat niin vihreitä, sanoo taksikuski kello viideltä aamulla. 
Niin, kyllä, vastaan. Sitten loppumatkan ajan emme vaihda sanaakaan. 

Jotenkin niin Kaurismäkeläistä, ajattelen. Ja niin ihanaa. Niin, sitäkin vielä. 

Onkohan mun äänimaailma sittenkin tää lokkien kirkuminen ja vaimeana kauempaa kaikuva raitiovaunun ääni, ajattelen eräässä helsinkiläiskodissa paria päivää aiemmin, kun avaan ikkunat ja keitän vähän lisää aamukahvia. Pakastin on täynnä marjoja lähimetsistä ja minulla on yhtäkkiä sellainen olo, että kuulunkin taas tähän maahan ja näille kaduille.

Sillä tavalla vähän ja ehkä vielä joskus. 

 

 

Sitten lentokoneessa kun vieressäni istuva portugalilaismies tilaa aamupalansa yhteyteen lasillisen viiniä, samaistun häneen ja ajattelen huvittuneesti että kahden kulttuurin väkeä tässä ollaan, vähän kaikki. 

Luen pitkän esseen siitä, miten ristiriitaista on olla lentävä vegaani. Aiemmin samalla viikolla puhun moneen otteeseen huolettomasti siitä, miten aion kyllä olla Lissabonissa vielä, sitten ehkä muuttaa jonnekin muualle ja ehkä joskus vielä Suomeenkin. Olenhan etuoikeutettu länsimaalainen valkoihoinen, jolla on vielä näppärä läppärin näpyttelytyökin. 

Samaan aikaan se tuottaa niin iloa, onnea kuin myös maailmantuskaa. 

 

 

Juon pahaa suodatinkahvia, kolme euroa kuppi ja odottelen tärkeitä ihmisiä vähänpätöisissä kahviloissa. Minnekään paikkaan minulla ei Helsingissä ole ikävä, mutta onpas vähän Kaivarin rantaan, yhteen Käpylässä sijaitsevaan olohuoneeseen ja ihaniin lenkkimaastoihin, jossa vastaan tulee terveen ja aktiivisen näköisiä suomalaisia peräjälkeen. 

Paras Lissabonystävä lähettelee pitkiä ääniviestejä joissa pui kaikkea sitä, minkä luota minä olen nyt viikkotolkulla poissa. Ekaa kertaa ikinä en juuri nyt kaipaa Lissabonia juuri yhtään niinä viikkoina kun olen poissa. 

Ja jakarandat kukkivat jo, viestittää portugalilainen exäni. Mutta hitto että siellä Suomessa näyttää kauniilta. Hän ei sano kauniimmalta, tietenkään, olen oppinut että portugalilaiset pitävät omaa maataan täydellisenä maanpäällisenä paratiisina ja ai että kun onkin kiva olla kuulematta niitä juttuja viikkotolkulla. 

(Ja kun yritän muodostaa lauseita joissa ollaan olematta ja tekemättä jotain, menee välillä kaikki verbimuodot ihan solmuun mutta onneksi huomaan että joskus se käy ihan suomalaisille toimittajaystävillekin tallinnalaisella kattoterassilla puolenyön maissa). 

 

 

Imen hirveästi energiaa ja inspiraatiota suomalaisystävistäni, niistä tolkun ihmisistä, joilla on kirkkaat ihot, hienot urat ja jämptit kesälomasuunnitelmat. Uudet työpuhelimet, siististi silitetyt suomalaisdesignvaatteet ja ihanat kodit. 

Tunnen oloni vähän nuhjuiseksi ja teiniksi taantuneeksi, mutta päätän olla puimatta sitä ihan liikaa. Kävelen lapsuuden metsämaisemissa, uin jääkylmässä lahdessa ja nukun Marimekkolakanoissa viikkotolkulla. 

 

Pää on ihanasti sekaisin vanhaa ja uutta, surua ja onnea.

 

 

—-

 

Summer in Finland looks pretty perfect.