Neljä vuotta näitä katuja

 

 

Lissabon, en rakasta sinua enää,
otsikoin dramaattisen blogiluonnoksen joskus puoli vuotta sitten.

Olin täysin kyllästynyt elämääni tässä kaupungissa enkä uskonut olevani täällä enää kovinkaan kauan. Vinkkaa mulle kaikista mahdollisista työpaikoista Helsingissä, sanoin ystävälleni. Tuun takaisin heti kun saan jonkun työpaikan.

Kaksi kuukautta myöhemmin ystäväni laittoi minulle linkin erääseen työpaikkaan ja soitti vielä perään. Niin no emmää nyt ihan vielä halua tulla takaisin, vastasin. Joskus sitten. Ehkä joskus. 

 

 

Tänään on tasan neljä vuotta siitä kun muutin pois Suomesta. 

Kyllä, olen vihannut tätä kaupunkia paljon ja moneen otteeseen. Ja sitten taas rakastanut niin syvästi etten koskaan aiemmin ole tuntenut mitään vastaavaa jotain paikkaa kohtaan. Haluaisin sanoa jotain ylevää neljästä vuodesta, mutta elettyä elämää on aika vaikea typistää muutamaan lauseeseen. On ollut ihaninta koskaan ja hirveintä ikinä. Päivääkään en vaihtaisi pois – oi luoja, vaihtaisin pois varmaan kaksisataa sellaista päivää kun on ollut aivan kamalaa ja olen toivonut että olisi vähemmän rohkea riskinottaja joka olisi vain jäänyt siihen ihan kivaan elämään jota elin vuosikausia.

Ja juuri nyt en haluaisi olla missään muualla.
Ja juuri nyt myös uskon että elämän oli tarkoitus mennä juurikin näin. 

Siksi vaeltelen näitä kukkivia katuja vielä. En tiedä kuinka kauan ja juuri nyt se ajatus onkin aika ihana.

Hyvää vuosipäivää, rakas.