Olin kaivannut sinua

 

 

Matkustan viikoksi Madeiralle.
Tuntuu että koko kaupunki haluaa parittaa minut erään pitkänhuiskean valokuvaajan kanssa. 

Kaikki ystäväni tutut sanovat selän takana ja naaman edessä
te  olisitte täydellinen pari. 

Eivät tiedä että olen jo kuluttanut menneisyydestäni vuoden päivät erään epävakaan valokuvaajan kanssa säätämiseen. 

 

 

Ei kiitos, sanon nykyisin moniin asioihin.
Kerran amerikkalainen ystäväni sanoo että joskus hänestä on pelottavaa kuinka päättäväisesti ja anteeksipyytelemättä sanonkaan ei. Vaan ei, en useinkaan edes että kiitos ei just nyt. 

Ei. 

Viimeisenä iltana istumme syömässä mereneläviä. Ravintolan omistaja istuu seuraksi, tällaista on usein Portugalissa. Sitten hän sekoittaa minulle erikoisshotin mustasta hunajasta ja sokeriruokoviinasta. Se maistuu aika lailla ihan salmarishotilta. 

Shotit, en edes muista aikaa jolloin sellaisia saattoi juoda jollain baaritiskillä ja tuntea olevansa huoleton,
pre-pandemic-person. 

 

 

Puhumme arkkitehtuurista, Alvar Aallon tavasta käyttää tiiliä ja kaakeleita ja siitä miten hassua on saunoa alasti puolituttujen kanssa, Suomessa ja Japanissa. Ja sitten tästä saaresta, josta kummallisten sattumien kautta tuli minulle tärkeä paikka. 

Yöllä kävelemme pilkkopimeään rantaan kuuntelemaan meren kuohuntaa. 

Rakastan Portugalissa sellaista kummaa runollisuutta. Auringonlaskujen tuijottelua, merestä puhumista, sitä että sanotaan aina että on aika levätä. 

Ei tosin tee mieli levätä. 

 

 

On ihanaa olla elossa, muualla, lentokentillä.
Tulossa, menoissa, 

uusissa tilanteissa. Jossain muualla kuin kotona. 

 

Elämä, olin kaivannut sinua.