Apua, päätös on tehty!

 

IMG_9933.JPG

 

Eräänä kesäisenä aamuna avaan ikkunat ja sisään tuulee yllättävän kylmää ilmaa. Hrr. Kiskon päälle naulakosta ensimmäisen asian: mustan huitulajakun, harmaameleerattujen collegehousujen seuraksi. Peilin ohi kulkiessa tajuan yhtäkkiä, että käytin tätä asua töissä toisinaan, lisänä kuitenkin korkkarit ja vähän viimeistellympi naamataulu ilman sotkuista kotinutturaa.

Töissä. Niin.

Minulla ei ole enää työpaikkaa.

Eräänä toisena kesäisenä aamupäivänä nimittäin skypetän pomoni kanssa ja saan juuri ja juuri sanat ulos suustani: En mä tuukkaan takaisin syyskuussa.

Sitten kuva jähmettyy ja nettiyhteys katkeaa.

Kun saamme yhteyden taas toimimaan kymmenen minuutin päästä, alkaa itkettämisen sijaan vähän naurattaa. Aikamoinen cliffhanger. Ensin iso uutinen ja sitten yhteys poikki.

Menee kauan prosessoida asia oikeasti todeksi. Otin juuri lopputilin unelmieni työpaikasta. Siitä, jossa kuvittelin olevani ikuisesti, tai nyt ainakin kymmenen vuotta.

Koska tuntui siltä.

Tuntemuksiin perustuvat päätökset ovat niitä, jotka askarruttavat aika paljon. Oliko tässä nyt MITÄÄN järkeä? Ei varmaankaan.

Nyt minulla ei ole mitään varmuutta siitä, millä elän jatkossa. Tuntui vaan siltä, etten voi vielä palata. Ehkä myöhemmin, mutten juuri nyt.

 

IMG_9827.JPG

 

Lounaalla ystävät halaavat. Oon varma että tää oli just oikea päätös, you´ll see, viestittää yksi. Ihminen katuu vaan niitä juttuja joita ei uskaltanut tehdä, kolmas heittää pöytään klassikon.

Minä haluaisin perua koko päätöksen ja mennä sittenkin takaisin tuttuun ja turvalliseen. Siihen elämään, jossa kaikki oli kivaa ja helppoa. Oli kiva mennä töihin maanantaisin, olin hommassani hyvä ja tulin pomoni kanssa toimeen ihan loistavasti.

Kuka hullu lähtee sellaisesta työpaikasta?

Minä-hullu. Turha sitten valittaa, itsehän päätit.

Seuraavina viikkoina koen kaikki mahdolliset tunnetilat. Ahdistaa, itkettää, kaduttaa. Sitten taas on sellainen uhma, että minä olen hyvä, kyllä jotain sellaista löydän mitä voin tehdä täältä käsin. Osaan vaikka mitä.

Menen vaikka alakerran baariin tiskaamaan. Ihan sama.

Juon viiniä graafikkoystävän kanssa ja olemme yhtä mieltä: Luova työ on ihanaa, mutta oikeastaan haluaisimme kumpikin tehdä sitä vain kolme päivää viikossa ja muun ajan sitten jotain muuta. Laittaa jotain tavaroita pahvilaatikoihin, kuten ystäväni kiteyttää ajatuksemme.

Vaihtelu kun tekee hyvää.
Erityisen hyvää, varsinkin aikuisiässä, jolloin on niin saakelin helppo vaan JUMIUTUA johonkin.

Saavutetuista eduista on vaikea luopua, sen tietää jokainen. Kuukausipalkka, vakkariduuni, asunto…

Mutta niinpä minä vaan luovuin. Tilalle tulee ehkä jotain ihanaa ja mieletöntä.

Tai sitten ei. Sitäpä ei voi tietää.

Mutta nyt on pakko vaan kokeilla.

 

—-

 

After quitting my job and deciding not to go back to Finland, I went through all possible feelings.

 

suhteet oma-elama
Kommentit (35)
  1. Kerrassaan mainiota. Minäkin olisin ollut ällistynyt jostain toisesta lopputulemasta. Olet kadehdittavan rohkea ihminen! Ja rehellinen itseäsi kohtaan.

  2. Hienoa, onneksi olkoon! Arvasin, että näin käy! Toi kaksi vuotta on just niin pitkä aika, että oikeastihan se paluu Suomeen olis kans ollut uutta ja ihmeellistä, ei tuttua ja turvallista. Moni ulkomailta palannut kokenut pahimman kulttuurishokin siinä vaiheessa.
    Olen seurannut blogiasi jo ennen kuin Portugaliin lähdöstä oli tietoakaan, mahtavaa kun stoori jatkuu siellä (näin ihan itsekkäistäkin syistä iloitsen, lukijan näkökulmasta siis :)).

    1. Kiitos! Mä luulen et moni arvas et näin käy, jo ennen kun mä itse arvasin 😀 Ihanaa myötäelämistä, kivaa et oot ollut näin kauan mukana 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *