Ajatuksia nolostelusta

 

Toukokuu, 2021

 

 

Melkein kesäkuu ja edelleen pitää olla sukat jalassa sisällä,
puhisen kiukusta eräänä sunnuntai-iltana. Kesä on ollut tänä vuonna myöhässä.

Aiemmin samalla viikolla on hellesää yhden päivän ajan. Hellepäivän iltana naapurintyttö laittaa viestin ja pyytää ex tempore-viinille lähiaukiolle viiden minuutin päästä. 

Lopetin just työt ja olinkin aatellut vieväni muovit ja paperit tänään kierrätykseen siihen kierrätyspisteeseen. Voin vahingossa eksyä viinille siinä samalla, vastaan. 

On lämmintä vielä yhdeksältä, juomme ensin kalliit viinilasilliset fancystä viinibaarista (4,5€) joiden jälkeen ehdotan lähiravintolan terassin halvempia (2€). Joskus nolotti tällainen pihistely, nykyisin ei nolota kovinkaan moni asia enää. 

Tosin toisinaan minua nolottaa se, että asun edelleen tässä maassa. Olen muuttanut ulkomaille muuttaakseni elämäni aivan toisennäköiseksi ja sitten se kuitenkin näyttää kai aika samalta.
(Lukuunottamatta viinilasillisten hintoja). 

Sinä sunnuntaina tuijotan sukkiani maatessani sängyllä ja miettiessäni mitä katsoisin Netflixistä. 

Yhtäkkiä mieleeni palaa kirkkaasti hetki kun ostin nuo tavalliset harmaat puuvillasukat. Oli marraskuinen perjantai-ilta, jolloin olin vaellellut yksin Shinjukun kaupunginosassa Tokiossa kaatosateessa. Kengät vuotivat ja sukat kastuivat, joten kävelin vaatekauppaan ja ostin uudet. Sitten löysin kivan pienen burgeripaikan, jonka vessassa vaihdoin kuivat sukat jalkaan. 

Koko päivä oli ollut vähän typerä, olin eksynyt sataan kertaan enkä saanut mielestäni mitään aikaiseksi, en edes kunnollisen lounaspaikan löytämistä. Enkä ollut puhunut kenellekään moneen päivään. 

Pienessä burgeripaikassa tarjoilija puhui sujuvaa englantia ja kysyi miten menee. Et uskokaan kuinka paljon tänään tarvitsen tätä burgeria, vastasin. Koko viikon olin tilaillut japaninkielisiltä ruokalistoilta sika säkissä -tyyliin jotain ja toivoinut ettei se olisi lihaa.

Kuivat sukat jalassa kaikki tuntui kuitenkin jo paremmalta, lisäksi se, että olin vihdoin oppinut kahden vaihdollisen metromatkan kotiin niin ettei tarvinnut joka kerta kaivaa käsilaukusta metrokarttaa enää. (Jotenkin nolostutti Tokiossa sekin että metrokarttaa piti olla koko ajan syynäämässä, mutta jokainen kyseisen kaupungin metroa käyttänyt ymmärtää kyllä miksi kartta pitää olla mukana :D)

 

 

Tuijottaessani harmaita sukkia vähän harmaana sunnuntaina, mietin noloilua. Moni sellainen asia jota en olisi ennen kehdannut tai nolostellut, tuntuu nykyisin ihan ookoolta.

Jätän nykyisin märän sateenvarjon kahvilan ovelle vaikkei siinä ole sateenvarjoille paikkaa.

Hei tää keitto on kylmää, sanon enkä vain lusikoi sitä kiukkuisena.

Menen istumaan katukahvilan vastapäisen toimistotalon rappusille johon paistaa aurinko kun kahvilanpöydät ovat varjossa. Jos joku avaa oven, siirryn vaan sivuun, mutten nolostu.

Hei tässä on jono, sanon englanniksi portugalilaisille etuilujoille.

Tämän projektin tunnit on nyt täynnä, osaan jo (useimmiten) sanoa.

Tämä ei ole tehty hyvin, tee uusiksi, en tee asioita muiden puolesta, kuuluu myös sanavarastooni.

 

Eikä minua kai oikeasti nolota että asun täällä edelleen elelemässä tavallista arkeani. Sillä sitähän se on, minne tahansa muuttaa. Arki löytää meidät kaikki aina jostain.

Nolompaa kai olisi se, että vuosikausia suunnittelisi jotain mitä ei saisi siltikään toteutettua.
Tai no, on itselläni myös sellaisia asioita. Ehkä tartun niihin juuri tänä kesänä.

 

 

 

Kommentit (8)
  1. Koin hetken huonoa omaatuntoa siitä, et nautin mun sunnuntaiaamiaisen läppärin äärellä. Mut onneks sun blogi on yks niistä ikuisesti aukiolevasta välilehdestä (okei tää välilehtien määrä on se, jota nolostelen), johon palata aina säännöllisesti, sellanen turvallinen ja lämmin paikka. Mun kaurapuuro ja ihan-ok-kahvi muuttui just uusille leveleille tän aamupalaseuran myötä, kiitos!

    Ihana myös huomata et kirjoitusten taso ei oo laskenut yhtään, vois oikeestaan sanoa päinvastoin. (Niin moni blogi on harmikseni joutunut myös lähtemään tuolta välilehtikaaoksesta kun en oo enää tuntenut vastaavaa resonointia) Kiitos kun kirjoitat ja puet elämää sanoiksi niin kauniisti <3 Ihanaa sunnuntaita!

    1. Kiitos, tämä lämmitti mieltä NIIN paljon 🙂 Itse luen kanssa tosi vähän blogeja enää, ihan sama on käynyt että ovat vaan kadonneet tuolta välilehdiltä koska sisältö ei enää kiinnosta.
      Ihana kuitenkin tietää että tänne kirjoittelu on edelleen tarpeellista, niin mulle itselleni kuin lukijoillekin 🙂

  2. Odotin tätä lukemishetkeä koko päivän. Siivosin kodinkin odotusvimmassani. Kiitos! Olen koukussa.
    Se on jännä, miten sitä nolostelee ihan tavallisten asioiden edessä. Kuten nyt esimerkiksi halvemman viinilasin perässä juoksemista tai työtehtävässä rajan vetämistä. Työasioiden äärellä rajaaminen on muuten yllättävän hankalaa oli työtehtävä mikä tahansa, olen huomannut. Nyt, kun ikää on karttunut, tunnistan rajani ja osaan myöntyä siihen, että maailmaa ei saa tällä sekunnilla valmiiksi. Harva asia ihan oikeasti enää 43-vuotiaana nolottaa… sekin on hassua 🙂

    Komppaan edellistä kommentoijaa, minäkin haluaisin kirjan!

    Minna

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *