Asioita joita mietin minilomalla

 

 

Heti kun bussi lähtee liikkelle
ja pääsemme Lissbonista poispäin johtavalle sillalle, alkaa hymyilyttää. Aurinko paistaa naamaan kuumasti, kulutan puhelimen akun tyhjäksi kuuntelemalla sitä samaa soittolistaa kun aina reissuun lähtiessä. 

Ikkunasta näkyy kuivia oliivipuita ja sitten ihanan vihreitä maisemia, hevosia, merta ja kaikkea vielä näin neljänkin vuoden jälkeen eksoottista. Kuten vaikkapa pellon reunassa kasvavat isot kaktukset. 

Kun otan kuulokkeet pois korvista, bussin radio soittaa akustista versiota Robynin Dancing on My Ownista. Kymmenen minuutin tauolla syömme viinirypäleitä ja sitten jatkamme vielä puolitoista tuntia sellaista ihanaa hereillä olon ja nukkumis-nuokkumisen välimaastoa. Muistan kun lapsen saanut siskoni joskus sanoi miten ihanaa oli olla ensimmäisen kerran junassa yksin. Sai vaan tuijottaa ulos ikkunasta, ei voinut tehdä yhtään mitään. 

Tiedän tunteen. Repussa on läppäri, mutta laturin jätin kotiin jotta voisin hoitaa ihan vaan välttämättömimmät asiat. 

 

 

Ajamme pienen portugalilaiskylän läpi, jossa vietin neljä vuotta sitten miniloman miehen kanssa, jonka kanssa olimme jakaneet yhdet treffit ja viinipullollisen. Silloin kaikki oli niin uutta ja eksoottista, muistot tulvahtavat yhtäkkiä mieleeni niin vahvasti kaikista tutuista näkymistä ja kun seuraavana aamuna kattoterassilla joogattuani ohjaaja käskee sulkea silmät ja kiittää mielessään jostain mistä on tosi kiitollinen, en voi olla ajattelematta että olen kiitollinen tästä maasta ja näistä vuosista. Hirveä klisee kai, mutta eletystä elämästä. Ja mitä kaikkea hirveää ja hirveän ihanaa nämä vuodet ovatkaan pitäneet sisällään ja samalla opettaneet.

Joskus muotoilen niitä asioita kirjan takakannen tekstiksi mielessäni. Voi kunpa olisi vielä aikaa ja rahaa saada se kirjaprojekti tehtyä, sanon edellisellä viikolla kun puhumme ystävän kanssa isoista unelmista ja niitä kohti vievistä pienistä päätöksistä. 

 

 

Perillä on päästävä äkkiä rannalle, käytävä kylmässä vedessä kiljumassa ja sitten voikin jo nukahtaa viltin päälle aurinkoon. Viideltä on vähän nestehukka, nälkäkin kai vaikka helteellä sitä ei tunne. Pienessä rantaravintolassa on kaunis näköala, portugalilaisen autenttinen palvelu ja niin tuoreita oliiveita että niissä on oksat mukana. Jos olisimme amerikkalaisia, olisimme ihan että best olives ever, nauramme ranskalaisystävieni kanssa ja kohotamme lasit jääkylmää vinho verdeä ihan vain tällaisille minilomille ja asioille.

Olen vähän onnellinen sen kaksipäiväisen miniloman ajan. Takaisin palatessa universumi järjestää bussin ikkunasta näkyvän huikean auringonlaskuspektaakkelin. Katselen lähestyvää Lissabonia pastellivalaistuksessa ja tajuan: ihan hyvä kesä tästä tulikin.

Ja ihan hyviä päätöksiä olen elämässäni tehnyt.

 

Kommentit (6)
  1. Kauniita kuvia ja niin kaunis teksti! <3 Sulla on tosi ihana kirjoitustyyli 🙂 Olisi kiva joskus itsekin päästä käymään Portugalissa!
    Ida Kotona kaupungissa -blogista

    1. Kiitos Ida! Toivottavasti pääset käymään tässä kauniissa maassa vielä joskus 🙂

  2. Tulin tästä hyvälle tuulelle, jonkinlainen rauha välittyi tännekin. Ja toi nimenomainen vinho verde on niin hyvää! Kuulisin mieluusti missä päin näin kauniita maisemia oli?

    1. Kiitos! Tämä paikka on Vila Nova de Milfontes, eteläisessä Portugalissa 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *